Jäsentelemättömiä sanoja viileästä yöstä

Olen kovin väsynyt. Liikaa kaikkea - ikäviä tapahtumia. päihteitä, välinpitämättömyyttä. Tekisi mieli nukahtaa. Nukahtaa joko niin, että heräisi ikuisesti onnellisena, tai niin, ettei enää heräisi. En tiedä kumpi olisi parempi vaihtoehto.

Sen ratkaisun kuitenkin tein, että lähdin turvaan. Pois kaupunkien melusta ja addiktioistani. Pienellä toimenpiteellä löysin itseni muualta, satojen kilometrien päästä. Täällä tuoksuu kotoisalle, tunnen itseni tervetulleeksi. Mutta silti itken. Näitä haavoja en osaa sitoa, ainakaan vielä. Kyllä ne arpeutuu itsestäänkin, mutta bakteerit jäävät haavan sisälle, ja yllättävät minut myöhemmin. Se on se paljon puhuttu kokemuksen syvä rintaääni.

Ennen oli ystävä jonka turkkia vasten itkeä. Nyt minulla on vain tyyny, eikä se välitä.

Lapsuuden muistot kylmenneessä talossa.

Yksi ainoa paikka maailmassa voi kantaa niin paljon muistoja. Ennen niin lämmin ja kodikas on nyt kylmä ja elämätön. Joskus tekisi mieli mennä sinne, etsiä peitto ja täristä kylmästä koko yö, vaikenevat seinät ympärillä.

Niiden seinien sisällä on ollut paljon puhumatonta vihaa ja surua, vaikkakin hivenen lämpöäkin. Pakkasen narisuttaessa nurkkia oli ihanaa käpertyä peiton alle sohvalle, kynttilöiden lämpimään loistoon. Samassa talossa ovat kaikuneet lyönnit ja huudot ja pelon hiljainen humina, joka raastaa korviasi kun odotat seuraavaa sairauden ääntä.

En minä saanut kaikkea minkä tarvitsin. Mutta muistan kauniit joulut. Silloin kun ne onnistuivat, eikä kukaan murtunut kyyneliin. Voisin väittää olevani onnellisesta kodista, musertava toivottomuus on vellonut kuitenkin ympärilläni. Miten aika osaisikaan kullata tämän muiston? En ole turvassa missään.

Hämäriä asemia.

Hiljaiset, hämärät juna-asemat ovat kummallisia. Aina ne herättävät jonkinlaisia tunteita. Toissa päivänä pelotti. Odotin lähijunaa, sekavana, väsyneenä, psyykkisesti huonovointisena. Istuin penkillä ja koko asema oli hiljainen ja autio. Selkäni takaa, pensaasta, kuului rapinaa. Välittömästi jäykistyin ja mieleni valtasi kaikki mahdollisuudet äänen aiheuttajasta. Äänet voimistuivat voimistumistaan kunnes olin varma, että pimeydestä syöksyy jokin paha ja lopettaa maallisen vaellukseni nopealla käden liikkeellä. Liikahdin hieman ja ääni katosi vain alkaaksen hetken kuluttua uudestaan. Syöksähdin penkiltä pois ja yritin kankeana sumuisin silmin nähdä kuka minua vaanii. Äänet lähenevät ja voin hädin tuskin liikkua. Lopulta pensaasta tepastelee siili. Pelkoni ei kuitenkaan kaikonnut.

Eilen, taas odottaessani lähijunaa. Tuuli kuljettaa keltaisia lehtiä asemapihalla, kauempaa kuuluu elämisen ääniä. Ylläni kajastava valo on sininen, luoden voimakkaan tunnelman. Ohikulkeva juna vilahtaa silmieni edessä kiidettäen kiireisiä ihmisiä perille määränpäähänsä. Kohta tulee tyttö, nauraa puhelimeensa ja illuusio omasta reviiristä hajoaa. Olenkin vain tässä nimenomaisessa maailmassa, eikä luonto esitä elokuvaansa minua varten.

Surullisia ihmisiä, osa I

Näin tänään taas sen intialaisen miehen. Tai enhän tiedä onko hän intialainen, mutta intialaispiirteinen ainakin. Näen hänet monesti viikossa, samassa puuhassa, samassa paikassa. Hän on siivoaja. En muista mikä se uudempi, hienovaraisempi termi on, mutta minulle hän on siivoaja. Jotkut ihmiset ovat onnellisia siivoajina, hyvä niin. Hän on aina niin kovin ilmeetön, en ole kiinnittänyt huomiota häneen pikaisen psykologisen arvion merkeissä. Hän vain siivoaa ihmispaljouden keskellä. Tänään hänen silmänsä eivät olleet ilmeettömät, enkä voinut olla tarkkailematta häntä hetken ja olla tekemättä tilannearviota. Ihmiset joutuivat väistelemään häntä, osa selvästikin suivaantui siihen, että hän oli juuri siinä kulkureitillä. Silloin hän ei ollut ilmeetön. Ehkä vika on minun katsantotavassani, mutta päättelin hänen alistuvaisuudestaan, että hän ei taida olla tyytyväinen elämäänsä siivoajana, eikä ehkä ylipäätään oloonsa Suomessa.

Tosiasiassa, mistä minä sen tietäisin. Voi olla, että hänellä oli huono päivä, tai että hän on alistunut mielensä musertaville voimille, joilla ei ole mitään tekemistä siivoamisen tai Suomen kanssa. Ehkä hänen läheisensä on kuollut, ja hän kulkee surun tietä. Ehkä ja ehkä. Mutta sen tiedän, että hän ei ollut tyytyväinen. Ehkä surullinen, jopa vähän masentunut. En minä ole ainoa, joka elää enimmäkseen omassa maailmassaan. Meitähän on monta, me kuljemme vain sokeina toistemme ohi, koskaan pysähtymättä miettimään, huomioimaan. Sitten meistä tulee yhä yksinäisempiä.

Terveisiä Karkkilandiasta!

Karkkilandiassa kaikki on niin kovin auvoista ja vaaleanpunaista. Pumpulia suorastaan, jos totta puhutaan, oikeastaan hattaraa, niin kovin makeaakin, äkkimakeaa jopa.

Tosi asiassa elän medikalisoituneen maailman hattaramössössä, jossa kaikki pitäisi olla niin kovin kivaa. Yritänhän minä että olisi kivaa, kovastikin, mutta se ei ole niin helppoa. Selkääntaputtelijoita riittää. Kysyvät että miten menee. Mitä siihen vastaat, ihan kivasti joo, samalla kun lunastat itsellesi matkalipun turvalliseen ja kivaan maailmaan. Matkalippu on reseptimuotoinen, se kertoo karua kieltään sinun sopeutumattomuudesta. Lentoemännät ovat säälivän oloisia ojentaessasi heille kortin, jossa lukee pienellä mutta luvattoman suurella: HULLU. Onneksi kuitenkin karkit auttaa. Ainakin niiden luvataan auttavan, muuttavan painajaisen unelmaksi tuosta vain, sen kummempia pyristelemättä. Ja minä uskoin, uskoin niin kovasti.

Mutta hullu on hullu iänkaikkisesti, aamen.

Uusi alku

Ensimmäisen epäonnisen yrityksen jälkeen jouduin vaihtamaan blogiani uuteen, lähes täysin vastaavaan. Kävi tietenkin niin, että unohdin joko salasanani tai käyttäjätunnukseni ja en saanut näitä edes palautettua sähköpostiini - olisinko kirjoittanut sähköpostiosoitteeni väärin? Joka tapauksessa, aloitamme uudestaan ja toivottavasti paremmalla onnella. Laitan tähän heti ensimmäisen postini, jonka kirjoitin 13.9.2006 ja jatkan siitä sitten.