Musta jää oli kohtuullisen hyvä. Poikkeuksellinenkin suomalaisia elokuvia ajatellen. Synopsis, elokuvan idea, oli jotain uudempaa. Käsikirjoituksessa oli muutama häiritsevä tekijä, muttei sellaisia asioita jotka olisivat pilanneet kokonaisuuden. Roolisuoritukset isommissa rooleissa olivat hyviä, pienessä sairaanhoitajan sivuroolissa ollut nainen kuitenkin sai vahvan myötähäpeän heräämään. Äänimaailma oli miellyttävä, joskin hyvin Apocalypticamainen, kiitos Eicca Toppisen, mutta en kokenut sitä kovin häiritseväksi. Silmä lepäsi muutamissa teatterimaisesti valaistussa kohtauksessa, niistä pidin kovin, ja uskoisin ettei se johdu pelkästään siitä että itsellä on taustaa teatterivalojen suhteen. Kaiken kaikkiaan elokuva oli kuitenkin katsomisen arvoinen. Hyvää viihdettä.
Tänään voin olla pahoillani ja tyytyväinen siihen että kaapissa ei ole "kaiken varalta" kirurginveitsiä, joihin olen mieltynyt keittiöveisten sijaan. Jos niitä olisi, niin olisi turvallisempi olo. Ehkä myös olisi edes reissu paikkailtavaksi lääkärisedän paheksuvien silmien alle. Miten itsensä vahingoittaminen voikin olla niin rauhoittavaa ja tuudittavaa? Kuin pyyhkisi märällä rätillä pöydän puhtaaksi, jotta voi alkaa asettelemaan siihen uusia asioita. Kaikki kuona on hetkeksi poissa. Miten yhtäkkiä pitäisikin pystyä olemaan ilman sitä kaikkea? Enhän minä osaa muuta!!! Ei minulle ole opetettu tapoja käsitellä asioita. Kun jotain sattuu, kohautan olkiani ja jatkan, vaikka olen tallettanut asian jonnekkin aivojeni syövereihin varastoon, josta ammennan pahan oloni myöhempää käyttöä varten. Varaston tulviessa yli vuodatan pahan veren pois ja alan alusta.
Oloni ei ole ollut kovinkaan vaikea. Suorastaan juhlaa vanhoihin aikoihin verrattuna, mutta silti jokin painaa, ahdistuksen siemen on alkanut itämään, vaikka se on vielä ihan pieni. Nyt olisi paras aika tehdä jotain, ennen kuin tilanne menee taas solmuisaksi, ja päädyn tekemään virheitä virheiden perään. Mutta mitä se jokin olisi? En suutanikaan osaa aukaista. Kirjoittaa vain jotain pientä ylös. Ensi viikolla olisi psykiatrin aika, mutta tiedän sen olevan turhaa. Uusi lääkäri, mitä minä muka osaisin sanoa. Olen myös vierottanut itseni omahoitajasta. Sen tein koska voin liian pahoin, silloin karkaan hoitokontakteista. Juuri siis sillä hetkellä kun eniten niitä tarvitsisin. Toivottavasti tämä solmun alku purkaa itse itsensä kun nukun hyvin ja syön lääkkeeni. Asetan liian paljon toivon varaan, teot ovat olemattomia, en vain osaa. En vain osaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti