Harhojen renki

Olen menettänyt enemmän kuin ikinä muut
Sillä ei ole väliä
Koska minulla on enemmän kuin kenelläkään
Seinän takana Sinä

Vanno rakkaani että et muuta haluaisikaan
Kuin likaiset käteni
Eihän minulla ole muuta annettavaa
Tunnet häpeäni

Puu
Kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua kun se on osani

Mun nimeni on Maria Magdalena
Sun jalkojesi juureen langennut

Täällä kukaan ei kosketa
Ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan
Kaunis morsian puettu valkoisiin vaatteisiin
Milloin pääset katsomaan

Puu
Kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua kun se on osani

Mun nimeni on Maria Magdalena
Sun jalkojesi juureen langenneena

Tuntuu hämmentävältä olla kuin normaali. Hymyilen joka päivä, monestikin. Saatan nauraa vähän, laskea leikkiäkin. Koko aikaa ei ahdista. Osaan vain ollakin välillä, mietiskellä. Lukemaankin pystyisin, jos olisi mieluista luettavaa. Mitä tämä tälläinen on? Tyyntä ennen myrskyä?

Kummallista, mutta huomaan vähän kaipaavani entistä oloani. Uskoisin, että se johtuu vain siitä, että se oli niin tuttua ja turvallista. Ainakin osa siitä. Jatkuvaa ahdistusta jota sitten puretaan, joidenkin sanoin, väärin keinoin. Yhtä jatkuvaa aivomyrskyä. Välillä tuntuu että on hirveän hiljaista, kun ei ole ääniä pään sisällä. Kaipaisi edes pientä kuiskailua, jota kuta selvittämään maailman menoa.

Entäs sitten se kun on suorassa yhteydessä Jumalaan ja Jumalan poikaan? Elävää uskoa, jota kokee juuri ja nyt ja tässä ja jota haluaa toteuttaa ja levittää. Väkerrellä käsillään rastoja ystävälle, Jumalan välikappaleena. Antaa syntejä anteeksi. Profetoida. Rakastaa Jeesusta ja Jeesuksen kanssa. Hyviä muistoja ja tuntoja. Huomenna olisinkin mennyt kirkkoon ellei olisi tullut muita menoja. Olisiko siitä jotain vielä tallella? Sitä ajatellessa pieni lämmin kipinä hehkuu sisällä.

Ihmeellistä tämä kaikki, ihmisen mieli. Voin vain jäädä kummastelemaan reaktioitani uuteen.