Olempahan ihmetellyt näitä viime aikaisia tapahtumia tässä, ja yrittänyt asettua jonkinlaisen ulkoisen tarkkailijan rooliin joka tietää vähän psykiatriasta, kristillisestä uskosta, ja päihdeongelmaisen elämästä. Aika huonosti siinä onnistuu, kun itse on sen tarkkailun kohteena ja tarkkailija, mutta parempaakaan ei ole tähän hätään tarjolla.
Tuossa ihan kuin hups vaan vierähti 8 päivää päihteiden ihmeellisessä maailmassa. 8 päivää ei ole hirveän pahakaan rasti, jos muistaa nukkua ja syödä, mutta melkoinen otos se on kuukausien selvistelyn jälkeen. Tulipahan taas huomanneeksi, että kerran päihdeongelmainen on aina päihdeongelmainen ja sitä ei muuksi muuta kuivat kaudet. Aina se lähtee lapasesta ihan yhtä helposti. Muutama päivä meni alavireisemmin sen jälkeen, päiväuneksien päihteiden ihmeellisestä maailmasta ja suunnitellen seuraavia seikkailuja kunnes sitten pienen odotuksen jälkeen pahimmat villitykset menivät ohi ja rauhaisa tasapainon ilmapiiri heräsi ainakin jonkinlaiseen eloon.
Ja sitten. Tämä Jumala-"vouhotus". Onhan se hienoa että on löytynyt jonkinlainen suhde siihenkin eläjään, tai siis, Eläjään. Vuosien kompastelun jälkeen tuntuu että jonkinlaista pysyvyyttä, jatkuvuutta, elävyyttä ja turvaa on löytynyt tietä tukemaan, siis juuri tätä uutta elämän alkua ja kevättä. Mutta, voiko sekin mennä överiksi ja muuttua sairauden oireeksi? Jos käy 5 kertaa viikossa kirkossa ja kävisi enemmän jos olisi tarjolla, onko se liikaa? Jos sen lisäksi rukoilee usein päivässä, kuuntelee Radio Deitä, lukee Raamattua ja what not, onko se liikaa? Onko kaikki tämä vain viety liian pitkälle? Pitkästä aikaa olen havahtunut tuntemaan Jumalan itsessäni, konkreettisesti voimana sormissa ja varpaissa, liikuttelemassa harmaata ainetta tuntuvasti aivoissani, liikuttamassa sormiani iholla ja pinnoilla. Siitäpä tietenkin mieleeni tulee - olenko minä taas sairastumassa? En itseasiassa ennen viimeisintä polikäyntiä uskaltanut edes puhua tästä uskon heräämisestä hoitohenkilökunnalle, vaikka kovasti mieli tekikin julistaa. Tuntuu että tämä tukee vain hyvinvointiani pahoinvoinnin sijaan mutta se terveyden ja sairauden raja on minulla niin kovin häilyvä ollut pitkän aikaa ja kaikenlaisista oloista olen kuin huomaamatta lipunut vaara-alueille. Nyt kerroin, kun olin valmistellut pienen kevyen puheen, omahoitajalleni tästä Jumalan läheisyydestä. En uskaltanut valmistautumatta lähteä puhumaan aiheesta, että en kiihkoilisi ja kertoisi sairauden oireita. Kerroin vain pienesti että olen käynyt usein kirkossa Jumalan läheisyydessä ja saanut siitä jotain. Ja siihen sain vastauksen että oikein hienoa. Mietimpä vain että jos olisin puhunut totta niin olisiko silloin yhtä auliisti taputeltu päähän että hyvä tyttö.
Olen tyytyväinen siihen että tunnistan vähän sairauden oireitani ja teoriassa voin toimia aiemmin. Todellisuus vain on toisenlainen, tässä käy helposti niin etten halua hellittää otettani Jumalasta ja joko kaikki menee hyvin tai kaikki menee huonosti. Nytkin vain tuntuu että mikä tässä, tämähän on todellinen Jumala joka minua liikuttaa, järki kuiskailee muuta taustalla. Yritä sitten olla tämän ristiriidan kanssa. Pelottavinta kuitenkin on että olen täysin tyytyväinen tähän.
Kohta sitten kärrätään hoitoon taas. Vaihtoehtona on liittyminen karismaattiseen liikkeeseen ja vetoaminen uskonnonvapauteen.
Vittu, minä en tiedä mistään mitään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti