Pimeän jano

Menin alkuillasta päiväunille ja heräsin vasta kolmen tunnin kuluttua. Herättyäni oli yhtäkkiä pimeää ja tajusin miten paljon kaipaankaan pimeää. Miksei voisi olla aina pimeää?

Mikä sitten pimeässä on niin ihmeellistä? Vastaisin, että turvallisuus. On kuin laskeutuisi pimeän syliin tuuditettavaksi. Toisaalta pimeys kirpaisee kovin, kun tajuaa miten paljon kaipaakaan turvallisuutta. Ilmeisesti en ole lapsena saanut kaipaamaani turvallisuutta (Kuulostaa kovin kliseiseltä) ja nyt haen sitä mistä vain. Aineista, terävistä esineistä, pimeästä. Monissa psykiatrien papereissa on mainittu turvattomuus yhdistettynä suisidialttiuteen. Ja sitten ihmetellään miten sairaalahoidossa koostun niin äkkiä, löydän tasapainon. Vaikka niin vihaankin niitä suljettuja seiniä ja ovia, niin en voi kiistää turvallisten seinien voimaa. Ainoa paikka maailmassa jossa en voi tehdä itselleni pahaa, ja jos siinä onnistunkin, on pian joku pitämässä huolta turvallisuudestani. Olisi kai tarkoitettu että ihminen saavuttaa suurimman turvallisuuden itsensä kanssa, minä saavutan suurimman turvattomuuden. Pelkään itseäni.

Jos ei kaikki olisi kuitenkin aika hyvin, niin matkaisin varmaan osastolle nyt. Hakemaan turvaa. Itkemään.

Edit: Lohduttomuus kasvoi liian suureksi ja normaalilääkitykseni lisäksi nappasin 200 mg Seroquelia, päätin ettei tähän auta kuin uni ja unimaailma on muutenkin kovin kutsuva. Miksei voisi käydä teho-osastolla nukkumassa Propofol-sedaatiossa vaikka kuukauden aina kun siltä tuntuu? Aihetta mietintään siinä kohdassa.

Nukkumatille tiedoksi, tänä yönä haluan lentää, nähdä nuolimyrkkysammakoita, agateja ja edesmenneen koirani. Pyydän mitä nöyrimmin toiveeni toteuttamista. Rakkain terveisin, Candy.