Tahdon vastainen ja siitä riippumaton

Onko yllättävää, että pahat ihmiset tekevät pahoja tekoja tai ennenkuulumatonta että vihollisemme vahingoittaa meitä tai ystävämme ärsyttää, että oma poika erehtyy tai palvelija käyttäytyy huonosti?

Näin sanoi Seneca puhuessaan turhautumisesta ja suuttumuksesta. Vaikuttaa kovin itsestäänselvältä. Silti ihmiset turvautuvat nk. vaaralliseen optimismiin, joka johtaa suuttumiseen koska todellisuus ei vastaa toivetta.

Useimmiten en kuvailisi itseäni optimistiksi, enkä niinkään pessimistiksi vaan ainakin tavoittelen realismia. Silti yksi tilanne yllättää joka kerta: Tahdosta riippumattomaan hoitoon, tutummin siis pakkohoitoon, määrääminen. Tätä edeltävä tarkkailu ei yleensä yllätä eikä nostata valtavan isoja tunteita pintaan, mutta varsinainen Tahdosta riippumaton hoito tulee aina muka yllätyksenä vaikka olisin koko tarkkailuajan tarkoituksellisesti pitänyt pakkohoidon mahdollisuuden mielessäni. Kylläpä taas ovet paukkuivat kun lääkäri ilmoitti että itsensä vahingoittamisen kierre pitää nyt katkaista eikä hän ota sitä riskiä että käyttäytymis- (eli hengissä pysymis-) mallini pysyvät ennallaan ja vahingoitan itseäni lisää, mahdollisesti hengenvaarallisesti. 81 tikkiä pahaa oloa on 81 tikkiä liikaa. Räjähdin. Minulta siis riistettiin luonnollisen tarpeeni, vapauden, tyydyttäminen. Koin sen TAAS niin vääräksi kuin mahdollista. Suutuin siis todellisuudelle. Mielessä pyörii aina samat lauseet: "Helppohan sinun on laittaa minut lukittujen ovien taakse kun itse pääset joka päivä kotiin" ja "Teet väärän päätöksesi aivan liian heppoisin perustein". Mikähän siinä sitten on, että aina sinä päivänä kun vapaus koittaa mielessäni läikähtää ajatus: " Ehkä oli ihan hyvä olla hoidossa"? Pitäisikö oppia ymmärtämään ja ennen kaikkia sisäistämään, että joskus ei vain ymmärrä omaa parastaan?

Tänään pääsin pois. Lähtiessäni lausuin psykiatrille hiljaisen kiitoksen.