Tätä päivää

Tänä aamuinen herätys ei ollut sieltä miellyttävimmästä päästä. Näin todella ahdistavia painajaisia, joista kertoisin jos ne ei olisi olleet niin sekavia etten pysynyt itsekkään perässä. Eikä ne taitaisi näin näytöllä olla yhtä värikkäitä kuin ne todellisuudessa oli.

Sitten sossuun. Puuh. Kaikki tarvittavat paperit oli hankittuna, tavoitteena oli vain saada sitten paperit perille. Tyhmältä kun tuntuisi lähettää niitä kun ei kai tästä ole kuin kilometri, pari sossuun. Joten ensimmäistä kertaa seikkailemaan Kallion virastotaloon. Sen verran netistä kurkkasin, että toimeentulotuki asiat käsitellään 3. ja 4. kerroksissa. No, otin ratikan Urheilutalolta ja ratikkaan päätyi kummallinen nuorehko mieshenkilö joka päätti sitten tuijottaa naisellista etuvarustustani koko matkan, välillä vilkuillen kasvojani. Oli lievästi sanottuna ahdas olo, teki mieli juosta karkuun. Varsin hävytön setämies oli se. Jäi vielä samalla pysäkillä, joten jättäydyin viimeiseksi ettei tarvitsisi enää olla lähellä sitä kummajaista. Luulisi hävettävän itseään moinen käytös, mutta ei kai sitten.

Tottakai sitten menin 3. kerrokseen ensin, josta vahtimestari kohteliaasti osoitti että 4. kerroksessa hoidetaan minun asiat. Inhottavinta noissa uusissa paikoissa on se, kun mikään ei yleensä ole selvää, päättelemällä ei pitkälle pääse. Sitten nolottaa. Syytä ei kai olisi, mutta minä haluan olla varma, ja siksi uudet paikat inhottaa. Ei tee mieli kysyä apua. Kuitenkin, 4. kerroksessa aikani pörrättyäni löysin postilaatikon johon tiputin hakemuksen. Ei muuta kuin herran haltuun sitten, toivottavasti mahdollisimman pian minut pelastetaan taloudellisesta ahdingosta, Kelalla kun menee tunnetusti helposti kuukausi asioiden käsittelyyn, viimeksi taas toimeentulotukihakemukseni käsiteltiin alle viikossa. Pisteet sossulle. Paitsi että saivat kyllä muutaman miinuspisteenkin, kun toimittivat minulle noin 300 euroa liian vähän rahaa, enkä tilannetta sairaalahoidon takia päässyt edes korjaamaan. Vähän kirveltää nyt pennittömänä.

Tänä iltana kirkon sijasta leffaan. Ensinnäkin, en minä ole mikään kristitty. En ainakaan mitenkään sanan perinteisessä merkityksessä. Minä uskon johonkin suurempaan, hyvää tekevään voimaan, johon kohtaa toisinaan suurissa hetkissä. Kun minä menen kirkkoon niin minä haen rauhaa, ja uskoa, tulevaisuuteen ja itseeni. Uskon siihen, että maailmassa on hyvääkin, ja sen näkee vain hetkittäin todellisena valheen verhon laskettua silmien edestä. Sitä minä menen kirkosta hakemaan.

Kuitenkin, siis leffaan. Kämppis oli ujuttanut meidän Musta jää-elokuvan ennakkonäytökseen. Saas nähdä mitä on luvassa. Ohjaaja on Petri Kotwica, joten elokuva ei kai välttämättä ole ihan surkea, Koti-ikävä kun oli ihan kelpo raina, noin suomalaisella mittapuulla. Joka tapauksessa, oli huono tai ei, niin on mukava pitkästä aikaa käydä leffassa. Viimeksi käytiin kai joskus keväällä, Pan's Labyrinth taisi olla silloin tarkkailun alla, kelpo pätkä sekin. Teatteria minä kuitenkin eniten tässä kaipaan. Suunniteltiin että käydään katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan. Sen jälkeen haluaisin käydä katsomassa marraskuussa ensi-iltaan Kansallisteatterissa tulevan Kristian Smedsin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Muuten tuo tuttu ja turvallinen Tuntematon saattaisi jäädä katsomatta, mutta Smedsin ohjauksessa se voi olla jotain uutta ja ihmeellistä. Smedsin ohjauksista olen aina pitänyt, ja olempa päässyt yhteen yhteiseenkin proggikseen, ja se oli melkoista työntekoa se, täytyy sanoa.