Täytyy sanoa, että nopeasti se sairaalassa oleminen sekoittaa normaalielämän. Alle kaksi viikkoa ja ulos päästyäni en osaa tehdä oikein mitään. Jäljellä on vain ihmetys, että millä sitä muka aiemmin on päivänsä täyttänyt, nyt kun tuntuu ettei mitään tekemistä ole. Paitsi siivous, jonka aion sijoittaa huomiselle. Ajattelin siivota oikein kunnolla, vähän tarkemmin kuin yleensä ja kyllä tässä, kun ympärille katsoo, siivoamista riittääkin. Ollaan vähän laiminlyöty tätä siisteyttä viime aikoina. Jospa siihen saisi sitten kuitenkin purettua virtaansa, jota tuntuu löytyvän vähän poikkeuksellisen paljon. En tiedä onko mielialan ja vireystason nousu normaalilla tolalla tällä kertaa, vai mennäänkö kohti todellista ylivireyttä. Toivon parasta, pelkään pahinta.
Ajattelin yöllä nukkumaan käydessäni että annan itselleni luvan nukkua kunnolla ja pitkään, juuri niin pitkään kuin unta riittää. Eipä naurattanut sitten paljoa kuudelta aamulla kun rupesi heräilemään. Näin käsittämättömiä unia raskaana olosta ja lapsen saamisesta (En ole tainnut kertoa että viime aikoina olen mennyt 5 kertaa unissani naimisiin, vanhojen sulhojen kanssa. Kertooko tämä jostain, sitä en tiedä, mutta ompa ollut kovin hämmentynyt olo herätessä ja muutama tunti siitä eteenpäin!), eikä ollut mikään paha uni se. Oisko sitä tullut niin vanhaksi että biologinen kello alkaisi tikittämään? Pelottavaa. Sain kuitenkin pätkittäin nukuttua 8 asti ja makoilin vielä 9 asti kunnes en jaksanut ja luovutin. Mitäpä sitä unta houkuttelemaan jos se on päättänyt pysyä poissa.
Sen verran sain aikaiseksi, että kävin Bound Tattoossa varaamassa ajan lävistykselle. Torstaina saan rumaa naamaani koristamaan Medusan. Ei malttaisi odottaa! Uudet tatuoinnitkin ovat alkaneet taas kaihertaa mieltä... Millähän sitä rahoittaisi kaikki pakkomielteensä? Toimeentulotuella?
(Onko paranemassa jos voi sujuvasti jutella diipadaapaa eikä tarvitse kertoa vain että kun ahdistaa ja kaikki menee päin helvettiä ja tuohon ja tuohon sattuu ja haluaa hypätä katolta?)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
*silittää*
En ollut tajunnut että kurssilla on narri. Ihan oikea narri. Tuntuu että oikeastaan kaikki mitä minulla on on minun päässäni, onko se pahasta? Muutamia mielikuvia (keltainen hiuslenkki) ja muistoja ja olen vain niiden jatke joka mielessä.
Sattuu sillä tavalla kuin olisi hammaslääkärissä ien puudutettuna, mutta näkee kuitenkin pelkkää valkoista kun porataan läheltä hermoa. Sitten tuntuu että jotain olennaista lähtee irti kun revitään vielä sillä koukulla. Puudutus vain muuttaa sitä kipua, heh.
Juu, no, tästä ei tullut mikään järkevä vastaus kyllä.. :-F
Eipä tuo alkuperäinenkään teksti sen järkevämpi ole, että ei huolta.
Mitä muuta ihminen voi olla kuin muistojen kokonaisuuden jatke? Jos ajattelisi sitä niin päin, että ei olisi mielikuvia ja muistoja, niin mitä jäisi jäljelle? Jatke joka ei voi tuottaa uusia mielikuvia ja muistoja edellisten puuttuessa? Siinä vietäisiin loputkin.
Lähetä kommentti