Ylireagoin taas. Kävi ilmi, ettei ystäväni ole saanut aikaiseksi vastattua viesteihin, eikä mitään ole kukaan väärinkään tehnyt hänen näkemyksensä mukaan. Höpsöksi haukuttiin. Nolostuttaa. Eikö olisi pitänyt penkoa asiaa vähän enemmän ennen kuin meinasi menettää yöunensa asian takia. Olisi pitänyt. Ja odottaa. Ja tunnostella. Ei missään tapauksessa hätäillä. Pieni puna on poskilla vieläkin, hölmö minä.
(Ja joku pieni ääni sisälläni sanoo, että ehkä oikeasti onkin jotain, en olekaan enää tärkeä, joku vain, jolle ei tarvitse viesteihin vastata ennen kuin se kaivaa hirttoköyttä jostain esiin.)
Päivä muuttui siis synkästä puolipilviseksi. Kuitenkin, sain kuulla että lääkäriltä hamuamani B-lausunto ei ole suinkaan valmis kuten olen kuvitellut, vaan lääkäri joutui yllättäen sairaslomalle ja jätti lausunnon kirjoittamatta. Se tarkoittaa sitä että ensi kuun sairaspäiväraha myöhästyy vääjäämättä ja joudun hädissäni turvautumaan sossuun ensi tilassa. Uusi lääkäri kuulema kirjoittaa minulle sen lausunnon, minua näkemättä. Epäilen mitä Kelassa tykätään moisesta ideasta. Nyt yritän kuitenkin tuudittua siihen ajatukseen, että asiat järjestyy, vaikkakin sekin saattaa osoittautua vielä pahemmaksi virheeksi.
Tajusin, että todellakin tunnen että ihmisen elämälle menettäminen on pahempaa kuin kuolemalle. Jos ihmisen menettää elämälle, olisi poikkeuksetta voinut tehdä jotain paremmin, jotain, että toinen löytäisi kalenteristaan paikan sinullekin, olkoon sitten elämäntilanne mikä vain. Siinä on tehnyt aina jotain väärin. Minä vihaan sitä että erehdyn. Ehkä myös elämänkatsomukseni liittyy asiaan. Jos menettää ihmisen kuolemalle, menettää ihmisen rauhalle. Minulle jää suru, hänelle rauha. Ehkä elämä olisi voinut tarjota vielä jotain, mutta se rauha on siellä odottamassa, että joku tulee ja tekee oman pesänsä sen lämpöön. Kunhan kaikki on vain hyvin.
Tänä iltana taidan sytyttää kynttilän, elämälle ja kuolemalle menetetyille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti