Minä täällä taas. Vai olenko se minä sittenkään kun after glowssa tuntuu niin kovin toiveikkaalta olo. Olenko minä minä kun olen antanut jonkin aineen vaikuttaa minuun? Olenko minä toiveikas, hyväntuulinen, rakastava, lämmin? Onko minussa sellaisiakin rakennusaineita?
Eilen tajusin kuolevaisuuteni. Todella siis tajusin. Ruumiintoiminnot tuntuivat kovin kouriintuntuvilta, pystyi kuvittelemaan kuinka pienikin asia voi vaikuttaa isosti kehooni ja tappaa minut. Olenkin vain ihminen. Mitä ihmettä on rajan takana? Pääsin kurkkaamaan sinne kerran, ja pidin näkemästäni. Se oli suurin rauha minkä voi saavuttaa, parasta ja onnellisinta oloa kerta toisensa jälkeen. Pääsenkö minä todella sinne? Olenko minä todella niin etuoikeutettu? Enhän minä edes ansaitse sitä.
Haluaisin olla parempi ihminen.
Tänään on psykiatri. Hauska mennä sinne taas sekoilemaan. Pitäisi kai pystyä olemaan rehellinen mutta pelkään vähän passitusta osastolle. Jos olisin ihan rehellinen niin ainekset pakkohoitoon on olemassa. Mutta missä kulkee se raja että vain jättää kertomatta eikä valehtele. En minä halua valehdella. Minä haluan että minulle ollaan rehellisiä eikä se oikeuta valehtelemiseen. Yritän luoda hyvän potilas-lääkärisuhteen. Tähän mennessä se on onnistunut hyvin, lääkärini on mainio. Pelkään vain että hänenkin pestinsä on lyhytaikainen kuten monesti viime aikoina ovat olleet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti