Diipa daapaa

Että tälläinen viikonloppu tällä kertaa.

Perjantaina olin viihteilemässä, tosin vain vanhan ystävän luona, jota en ole nähnyt varmaan kahteen vuoteen. Oli oikeinkin mukavaa. Loppuillan oikeastaan istuin vain koneella, kirjoittelin sähköposteja ja muuta vähemmän tärkeää, viinilasillisen äärellä.

Eilen taas (olen äidillä kyläilemässä) tänne tuli uusi koiranpentu. Sen kanssa touhutessa menikin sitten koko päivä. Tosin, paljohan se nukkui, että silloin joutui viihdyttämään itseään kaiken randomin parissa.

Tänään sama meininki. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään järkevää, olen vain leikkinyt koiranpennun kanssa ja ihmetellyt maailman menoa. Vire on jonkin verran alakuloinen, tunnen itseni jotenkin tarpeettomaksi kun olen ollut tekemättömänä koko kesän. Toivottavasti syksyksi löytyy töitä tai harjoittelua, jotta saisin päiviin jotain selkeää rakennetta, enkä vain velloisi ympäriinsä ajatuksiini vaipuneena.

Helsinkiin palaaminen kesän jälkeen vähän pelottaa. Siellä vajoan helposti omiin aatoksiini ja maailmoihini ja voin huonosti. En ole vielä oikein keksinyt mikä siinä paikassa edesauttaa huonovointisuuttani, mutta sen se tekee, se on jo aivan selvää.

Olenkin pärjäillyt kesän ihan hyvin, vaikka olen jättänyt Deprakinen ja Zyprexan pois. Nyt pärjäilen, tai olen ainakin tähän asti pärjännyt pelkällä Klorpromanilla. Kuitenkin tuo kotiin paluu vähän huolestuttaa ja olenkin miettinyt josko seuraavalla lääkkeiden haku kerralla ottaisi ainakin Zyprexaa mukaan, jos ihan varmuuden vuoksi alkaisi syömään sitä taas. Nykyisinhän tosiaan sen keväisen tempauksen takia joudun hakemaan lääkkeeni viikon välein, eipä ole enää toivoa siitä että kerran kolmessa kuussa tarvitsisi käydä apteekissa. Vittumaista.

Huomenna olisi aika polille nuppitohtorille, mutten ole menossa, meni loppukesän suunnitelmat uusiksi ja en ole vielä lähdössä Helsinkiin. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät niin kun palaan kotiin odottaa siellä kutsu seuraavalle käynnille. Ne vain jaksavat hiillostaa minua. No, hyvä että joku edes yrittää katsoa vähän perään, niin arvaamaton kun olenkin.

Milloinkahan lienee seuraavat psykologin testaukset. Viimeksi kun testattiin oli psykologin suositus että viimeistään kahden vuoden kuluttua testattaisiin uudestaan, että saataisiin selville paheneeko prosessisairauden uhka. Nyt on kulunut n. 1,5 vuotta. Kutsua odotellessa. Se tarkoittaisi taas n. 2-2,5 kuukauden sairaalajaksoa. Jotenkin kai sitä on nyt sellaisessa turvattomuuden kuopassa kun melkein toivoisi että pääsisi pariksi kuukaudeksi piiloon ja turvaan lukkojen taakse. Tiedän vain mitä räpiköintiä se olisi, ensimmäisen 5 tunnin jälkeen oisin lähdössä pois kun seinät ympärillä kaatuu päälle ja sitten oltaisiin taas miettimässä sitä iänikuista pakkohoitoa, joka napsahtaa kohdalle vähän turhan usein. Sitä en haluaisi, mutta menen lähes hysteeriseen tilaan kun joudun sairaalaan. Jos tulee pakkohoito niin rauhoitun aika pian ja alistun tilanteeseen. Jotenkin kieroa.

Nyt taidan kaataa itselleni lasillisen viiniä ja vaipua kirjan pariin.