Onni?

Tänään on ollut niin tavallinen päivä kuin päivä vain voi olla. Olen vellonut pääasiassa olottomuudessa, välillä tuntien kuitenkin ahdistuksen vihlaisun. Tekisi mieli repäistä, tunkea vaikka suonensa täyteen jotain paskaa että tuntisi oikeasti jotain kunnolla. Kesä on mennyt aikalailla ilman kunnon päihteitä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Alkaa olla sitäkin ikävä. Toivotaampa vain taas, ettei se lähde käsistä kun palaa kotiin. Tai no, ei ole varaa että se lähtee käsistä, jospa se sitten vähän estäisi. Toisaalta, nekin esteet on helposti ylitettäviä kun tarve on suuri.

Olen tehnyt jo 2 raskaustestiä, kummatkin negatiivisia, siltikin olen lähemmäs 3 kuukautta myöhässä. Olisi kiva tietää missä vika. Kotiin palatessa olisi kai syytä käydä lääkärissä tekemässä veritesti ja jos sekin on negatiivinen alkaa selvittämään mikä mättää. Ei kyllä millään jaksaisi. Turhaa tohinaa. Lääkärit ei ole kivoja.

Lääkäreistä puheenollen, nykyisen psykiatrini olen nähnyt kerran. Se oli Meilahden kardiologisella osastolla itsensä teilaamisyrityksen jälkeen joskus touko-kesäkuun vaihteessa. Silloin vain totesi pääpiirteissään, että eipä taida olla asiat kohdallaan, meneppäs osastolle vähäksi aikaa. Siinä on kontaktit siihen ihmiseen. Veikkaampa että seuraavan kerran polille mennessäni siellä on vastassa uusi psykiatri. Inhottavia nuo yliopistosairaalat.

Kökötän täällä taas viinilasi edessäni. En keksi mitään tehtävää, mitään sanottavaa, edes mitään ajateltavaa. Jotenkin vain kaipaan johonkin mitä ei ole. En osaa edes määritellä mitä se ei-olemassaoleva on, se on vaan jotain mitä kaipaan, jotain ihan erilaista. Jotain millä täyttää tyhjiön, jotain joka tuottaa ajateltavaa. Tulisipa vaikka uusi merkityksekäs työ, tai mielekäs harrastus tai, luoja paratkoon, rakkaus. Pikaisesti laskeskeltuna olen viimeksi ollut rakastunut joskus vuosituhannen vaihteessa. Ihastunut taas joskus viitisen vuotta sitten. Olen täysin lamaantunut silläkin saralla. Onhan välillä ihmisiä joista ehkä vähän tykkää, mutta siihen se jääkin. En osaa tuntea mitään kunnon tunnetta, joka tuulettaisi koko sielun.

Olen vähän katkera, tai itseasiassa aika paljonkin, siitä etten koskaan päätynyt hoitoalalle. Olihan minulla siihen yksi mahdollisuus, jonka jätin käyttämättä. Sen jälkeen minkäänlaista mahdollisuutta ei ole enää ollut, sillä minun sairaushistorialla ei hoitoalan koulutuksiin päästä. Yksi läheinen ihminen pääsi vastikään, on ollut mielenkiintoista seurata hänen etenemistään, elää mukana, kun itse ei voi. Viime yönäkin näin unta että olin sairaalan päivystyksessä sairaanhoitajana töissä. Aamulla oli jäljellä vain kirvelevä muisto. Ei koskaan. Sen sijaan on koulutus tyhjänpäiväiseltä alalta. Onhan toki se mihin olen erikoistunut koulutuksessani, se suppea ala on kiinnostava, mutta en tiedä riittääkö se täyttämään tyhjiötä. Sitä paitsi siltä alalta on niin tuhottoman vaikea saada töitä. Jään varmaan loppuiäkseni työttömäksi, sairaaksi päihteiden väärinkäyttäjäksi, jolla OLI suuria unelmia.

Sitä paitsi minulla on kova ikävä monia menetettyjä ihmisiä. Minun menetettyjä, ja kokonaan menetettyjä. Elämä on julmaa.

Olen kauhean kalpea

ja niin hirveän pieni

Sinä ylpeä, loistava

valo kaunis ja ihana

Olen tottunut luopumaan

kukaan ei viivy kauaa

Mä en käskenyt lähtemään

enkä pyytänyt jäämään

Vain muistamaan

Tehdään niin kuin täytyy

Kun mentävä on

Niin mentävä on

Annoit mulle onnen

Saat takaisin sen

Sua tarvitse en

Epäreilua sattumaa

että kun minä pieni

väsyin, kalpea, loistamaan

sammui toinenkin tähti

ja nyt huomasin viimeinkin

että yö on niin suuri

Pimeää aina jatkuvaa

Näen juuri ja juuri

ja onneni on jossain siellä

Annoit mulle onnen

Nyt annan sen pois

Mä päästän sut pois.

- Onni - Paula Vesala -