Puu kaltereihin asti ulottuu.

No joo. Tarvitsin sen toisen sairaslomaviikon ja menin sitä hakemaan. Selitin päivystyksessä, että masentaa, ahdistaa, on unettomuutta ja ääniä. No, se nuori vastavalmistunut virkaintoinen mieslääkäri tietenkin tarttui niihin ääniin. Se kysyi mitä haluaisin että tehtäisiin asialle. Pyysin sairaslomaa siihen asti että näen oman lääkärini ja ehkä unilääkkeitä. Lääkäri sanoi, että se ei riitä, eikä hän ota vastuuta siitä että tapan itseni. Että joko minut lähetetään ambulanssilla Helsinkiin, Auroraan mahdollisesti, tai hän voi kysyä olisiko tässä kaupungissa tilaa ottaa ulkopaikkakuntalaista, psykoottista ihmistä. Kysyin toki monesti eikö olisi muuta mahdollisuutta, mutta ei kuulema ollut. Kysyi lähdenkö vapaaehtoisesti ja sanoin että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä niin. Ja silti se kirjoitti tarkkailulähetteen. Minut jätettiin odotusaulaan siksi aikaa että lääkäri soittaisi osastolle. Pian tulivat kertomaan että ambulanssi tulee hakemaan lähimpään sairaalaan jossa vietän yöni ja seuraavana päivänä katsotaan jatkoja.

Menin sairaalaan ja odottelin pari tuntia psykiatria. Lopulta hän tuli. Hoitajan kanssa ottivat vastaan ja kyselivät kaiken mahdollisen joka selvittää psykoottisuuttani, koska heillä ei ollut käytössä tietojani kuin kahdelta kerralta jolloin ole tässä sairaanhoitopiirissä saanut hoitoa. En oikein jaksanut aktiivisesti vastailla tai olla mukana jutussa, mutta yritin selvittää tilannettani ja sitä etten tarvitse osastohoitoa. Lopulta lääkäri sanoi, että olet arvaamaton ja saatat olla väkivaltainen joten joudut eristyshuoneeseen yöksi. What the fuck?! Olemalla normaali itseni annoin muka kuvan arvaamattomasta, väkivaltaisesta potilaasta. Empä ole tuollaista aiemmin kuullut. No, sitten vaihdettiin sairaalavaatteet ja korut ja muut kamat pois ja sitten lukkojen taakse. Kohta tuotiin mansikkapamia ja myöhemmin lisää. Täysin virikkeetön ympäristö sai minut nukahtamaan pelkän pamin voimalla, kun rupesin laskemaan sekunteja. Pääsin johonkin puolentoista tunnin kohdalle kunnes nukahdin.

Aamulla ensimmäiseksi labrat. Mitä lie testanneet, en tullut kysyneeksi. Hoitaja koetteli suoneen jos toiseen, teki jo mieli sanoa, että voinko itse kun osaan paremmin. En kuitenkaan sanonut. Sitten hoitaja ohimennen totesi että näihin suoniin on tökitty varmaan muutakin kuin keittosuolaa. Kiitti vaan, joo on, pidä sinä huoli omista asioistasi ja tee työsi turpa kiinni. Lopulta näyteet saatiin kummallisesta paikasta.

Sitten aamupalan jälkeen tuli lääkäri kyselemään vointeja. Ihan jees, sain nukuttua. Totesi että eristys voidaan lopettaa ja ruveta suunnittelemaan Helsinkiin siirtoa. Vitun kiva, mukava aamu tämä. Vihaan Helsingin osastoja lukuunottamatta sitä ikiomaani johon on hankala päästä lyhyellä varoitusajalla. Pääsin sitten vihdoin röökille aamulääkkeiden jälkeen. En suinkaan saanut Seronilia joka on aamulääkkeeni vaan lisää larkkua. Röökillä ollessani hoitaja tuli pyytämään takaisin lääkärin juttusille, olisi tarkkailukeskustelun aika. Menin, nyrpeällä asenteella kylläkin, mutta suostuvaisin mielin. Ensin keskustelu meni suoraan sanoen päin vittua, olin niin täynnä sitä lääkäriä. Hän muisti vähän väliä mainita, että tässähän tehdään päätöstä jatkon suhteen. Yleensä hoitoa ei todellakaan lopeteta päivän päästä, joten epäilin että jatkoa seuraa. Kuitenkin mukana ollut hoitaja oli mukava ja esitti järkevämpiä kysymyksiä kuin lääkäri ja rentouduin. Lopulta lääkäri sanoi, että hän suosittaa ylilääkärille vapauttavaa päätöstä. Kysyi vielä että tiedätkö miksi. Sanoin, että varmaan sen takia kun en enää loppukeskustelusta ollut vihamielinen ja vittumainen. Myönsi että asia on näin. No, sitten ei kun odottelemaan ylilääkärin päätöstä. Vihdoin iltapäivällä se tuli, vapauttava päätös. Huoh. Jo alle vuorokauden sairaalahoito sai minut pois tolaltani.

Nyt sain kunnon Zyprexa-reseptin, josta saan korvaukset. Katselin kuittia, normaalisti nuo lääkkeet olisi tullut maksamaan 549 euroa tms. Sain ne kolmella eurolla. Huomattavasti sopivampaa budjetilleni. Kiitän luojaa erityiskorvattavuudesta!

Soitin päihdepsykiatriselle omalle hoitajalleni, tänään ois ollu sille aika. Se olikin kuulema jo lähettänyt lääkäriajan kun kävin Aurorassa niin olivat huolestuneet. No, sille ajalle en pääse, mutta luultavasti ensi viikolla on aika. Ihan hyvä varmaan päästä taas kärryille hoidon suhteen. Tosiaan se psykologinen tutkimus ois tarkotus toistaa 2 vuoden sisään ja nyt on mennyt 1,5. Ajattelin että uskaltaisinko olla niin hurja että pyytäisin uusia tutkimuksia nyt. Se tarkoittaisi vähintään 6 viikkoa sairaalassa. Aika mielettömältä tuntuu.

No, en tiedä missä olen, kuka olen ja mitä teen. Tuntuu että Jumala taas koskettelee sormenpäitä ja takaa kuuluu ääniä. Olisiko tähän joskus tottua kokonaan?