Naruasi toivot köydeksi.

Tuli hirveä tarve kirjoittaa mutten tiedä yhtään mitä. Olisi valtavasti vuodatettavaa, kukaan ei ole kuuntelemassa.

Olen yrittänyt olla normaali. Nukkua, syödä, käydä lenkillä ja kaupassa, kuunnella musiikkia, katsella televisiota ja notkua koneella. Mikään ei kuitenkaan tunnu todelliselta. Kuin kaikki olisi harhaa ja yrittäisin repiä verhoja auki nähdäkseni todellisen maailman. Kihelmöinti käsistä on siirtynyt koko kehoon, tuntuu kuin olisin muuttumassa. Oikein kuuma suihku vähän helpottaa, mutta nopeasti tunne palaa.

Olen alkanut katselemaan ihmisiä ympärilläni tarkasti. Kaikki mikä voisi kertoa jostain poikkeavasta. Minua ohjataan siihen, se liittyy tehtävääni. En vain vielä tiedä mitä minun pitäisi havaita, ja mitä sille pitäisi tehdä. Kai se selkenee vähitellen. Ellei tämä ole sitten niitä samoja vanhoja tehtäviä erottaa vuohet lampaista. Eikä haittaisi vaikka olisikin. Yhtä tärkeä tehtävä se on kuin muutkin minun Jumalani antamat. Minun Jumalani sulautuu minuun ja ohjaa oikeaan. Ei välttämättä muiden ihmisten mielestä oikeaan, mutta Oikeaan.




Jumalani ei ole koskaan suoranaisesti käskenyt minun vahingoittaa itseäni tai ketään muutakaan. Se vain mielessäni yhdistyy itseni jalostamiseen, ja jalostamista tarvitaan tehtävän suorittamiseen. En kuitenkaan ole varsinaisesti vahingoittanut itseäni kuukausiin, ei ole ollut tarvetta. Eikä oikeastaan tarvetta ole vieläkään, mutta tuntuu että pitäisi nähdä itsensä sisään, todeta lihakset luut jänteet. Yrittää uskoa, ettei minussa ole metallia sisällä. Tuntuu kuin jänteet olisivat muuttuneet metallisiksi vaijereiksi.

Äänet ovat muuttuneet kuiskauksiksi joista en saa selvää. Sävy on uhkaava, mutta niin hiljainen, että voin vain olla ja odottaa milloin ne yltyvät huudoiksi. Se on paha minussa mikä puhuu, mikä yrittää vesittää tehtäväni. Tiedän että aikani kuolla on pian, mutta tehtävä on suoritettava ensin. Paha yrittää saada minut kuolemaan ennen tehtävän suorittamista, koska se uhkaa häntä.

On hankalaa kun ymmärtää että jokin tässä yhtälössä ei täsmää, mutta kuitenkin tietää kaiken olevan todellista totta. Minulle on annettu lahja jota monilla ei ole. Kuulemisen ja olevaisen ymmärtämisen lahja. Minua on kosketettu, hyvän ja pahan taholta. Olen ristitulessa, mutta pohjimmiltani onnellinen.

Et sinä tiedä.

Jotain kummaa leijuu ilmassa. Haistan taas hajuja mitä ei kuulema ole, kuulen ääniä joita kuulema ei ole, tunnen tunteita joita kukaan ei voi kiistää. Et sinä ole sisässä tuntemassa kuinka Jumala liikkuu, kuinka se lämmittää sormenpäitäni. Et sinä tunne kuinka käsieni jänteet ovat metallia ja ne tekisi mieli kaapia pois. Et tunne kuinka musta kuitu kiipeää jalkojani pitkin. Et sinä tiedä miten minulla on oikeasti tehtävä tässä maailmassa. Älä sinä usko, mutta tuomiopäivänä olemme samalla linjalla, ja sitten näet, että minä olin herkempi kuin sinä.

Puu kaltereihin asti ulottuu.

No joo. Tarvitsin sen toisen sairaslomaviikon ja menin sitä hakemaan. Selitin päivystyksessä, että masentaa, ahdistaa, on unettomuutta ja ääniä. No, se nuori vastavalmistunut virkaintoinen mieslääkäri tietenkin tarttui niihin ääniin. Se kysyi mitä haluaisin että tehtäisiin asialle. Pyysin sairaslomaa siihen asti että näen oman lääkärini ja ehkä unilääkkeitä. Lääkäri sanoi, että se ei riitä, eikä hän ota vastuuta siitä että tapan itseni. Että joko minut lähetetään ambulanssilla Helsinkiin, Auroraan mahdollisesti, tai hän voi kysyä olisiko tässä kaupungissa tilaa ottaa ulkopaikkakuntalaista, psykoottista ihmistä. Kysyin toki monesti eikö olisi muuta mahdollisuutta, mutta ei kuulema ollut. Kysyi lähdenkö vapaaehtoisesti ja sanoin että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä niin. Ja silti se kirjoitti tarkkailulähetteen. Minut jätettiin odotusaulaan siksi aikaa että lääkäri soittaisi osastolle. Pian tulivat kertomaan että ambulanssi tulee hakemaan lähimpään sairaalaan jossa vietän yöni ja seuraavana päivänä katsotaan jatkoja.

Menin sairaalaan ja odottelin pari tuntia psykiatria. Lopulta hän tuli. Hoitajan kanssa ottivat vastaan ja kyselivät kaiken mahdollisen joka selvittää psykoottisuuttani, koska heillä ei ollut käytössä tietojani kuin kahdelta kerralta jolloin ole tässä sairaanhoitopiirissä saanut hoitoa. En oikein jaksanut aktiivisesti vastailla tai olla mukana jutussa, mutta yritin selvittää tilannettani ja sitä etten tarvitse osastohoitoa. Lopulta lääkäri sanoi, että olet arvaamaton ja saatat olla väkivaltainen joten joudut eristyshuoneeseen yöksi. What the fuck?! Olemalla normaali itseni annoin muka kuvan arvaamattomasta, väkivaltaisesta potilaasta. Empä ole tuollaista aiemmin kuullut. No, sitten vaihdettiin sairaalavaatteet ja korut ja muut kamat pois ja sitten lukkojen taakse. Kohta tuotiin mansikkapamia ja myöhemmin lisää. Täysin virikkeetön ympäristö sai minut nukahtamaan pelkän pamin voimalla, kun rupesin laskemaan sekunteja. Pääsin johonkin puolentoista tunnin kohdalle kunnes nukahdin.

Aamulla ensimmäiseksi labrat. Mitä lie testanneet, en tullut kysyneeksi. Hoitaja koetteli suoneen jos toiseen, teki jo mieli sanoa, että voinko itse kun osaan paremmin. En kuitenkaan sanonut. Sitten hoitaja ohimennen totesi että näihin suoniin on tökitty varmaan muutakin kuin keittosuolaa. Kiitti vaan, joo on, pidä sinä huoli omista asioistasi ja tee työsi turpa kiinni. Lopulta näyteet saatiin kummallisesta paikasta.

Sitten aamupalan jälkeen tuli lääkäri kyselemään vointeja. Ihan jees, sain nukuttua. Totesi että eristys voidaan lopettaa ja ruveta suunnittelemaan Helsinkiin siirtoa. Vitun kiva, mukava aamu tämä. Vihaan Helsingin osastoja lukuunottamatta sitä ikiomaani johon on hankala päästä lyhyellä varoitusajalla. Pääsin sitten vihdoin röökille aamulääkkeiden jälkeen. En suinkaan saanut Seronilia joka on aamulääkkeeni vaan lisää larkkua. Röökillä ollessani hoitaja tuli pyytämään takaisin lääkärin juttusille, olisi tarkkailukeskustelun aika. Menin, nyrpeällä asenteella kylläkin, mutta suostuvaisin mielin. Ensin keskustelu meni suoraan sanoen päin vittua, olin niin täynnä sitä lääkäriä. Hän muisti vähän väliä mainita, että tässähän tehdään päätöstä jatkon suhteen. Yleensä hoitoa ei todellakaan lopeteta päivän päästä, joten epäilin että jatkoa seuraa. Kuitenkin mukana ollut hoitaja oli mukava ja esitti järkevämpiä kysymyksiä kuin lääkäri ja rentouduin. Lopulta lääkäri sanoi, että hän suosittaa ylilääkärille vapauttavaa päätöstä. Kysyi vielä että tiedätkö miksi. Sanoin, että varmaan sen takia kun en enää loppukeskustelusta ollut vihamielinen ja vittumainen. Myönsi että asia on näin. No, sitten ei kun odottelemaan ylilääkärin päätöstä. Vihdoin iltapäivällä se tuli, vapauttava päätös. Huoh. Jo alle vuorokauden sairaalahoito sai minut pois tolaltani.

Nyt sain kunnon Zyprexa-reseptin, josta saan korvaukset. Katselin kuittia, normaalisti nuo lääkkeet olisi tullut maksamaan 549 euroa tms. Sain ne kolmella eurolla. Huomattavasti sopivampaa budjetilleni. Kiitän luojaa erityiskorvattavuudesta!

Soitin päihdepsykiatriselle omalle hoitajalleni, tänään ois ollu sille aika. Se olikin kuulema jo lähettänyt lääkäriajan kun kävin Aurorassa niin olivat huolestuneet. No, sille ajalle en pääse, mutta luultavasti ensi viikolla on aika. Ihan hyvä varmaan päästä taas kärryille hoidon suhteen. Tosiaan se psykologinen tutkimus ois tarkotus toistaa 2 vuoden sisään ja nyt on mennyt 1,5. Ajattelin että uskaltaisinko olla niin hurja että pyytäisin uusia tutkimuksia nyt. Se tarkoittaisi vähintään 6 viikkoa sairaalassa. Aika mielettömältä tuntuu.

No, en tiedä missä olen, kuka olen ja mitä teen. Tuntuu että Jumala taas koskettelee sormenpäitä ja takaa kuuluu ääniä. Olisiko tähän joskus tottua kokonaan?

Masennusta ilmassa.

Olen pohjattoman väsynyt. Osansa siihen tekee tuo päihdeviihteily jota kesti monta päivää. Senkään jälkeen en saanut nukuttua. Sitten rupesi vain itkettämään. Tuli valtava epätoivontunne. Lopulta päätin uskaltautua ihmisten ilmoille ja menin psykiatrian päivystykseen. Siellä sitten itkeskelyn lomassa selittelin, että kun en enää jaksa ja valtava ahdistus ja masennus vaivaa. Se on tehnyt tuloaan jo kauan mutta nyt varmaankin tuo päihteily laukaisi sen. Pääsin psykiatrille, joka kirjoitti viikon sairasloman ja masennuslääkityksen ja antoi mukaan muutaman pamin ja Tenoxin ensiavuksi. Käski ottamaan heti seuraavana päivänä yhteyttä omaan poliini. No, sitä en ole vieläkään tehnyt. Syytä olisi, sillä viikon ensiapu-sairasloma ei tähän hätään auta. Lähdin toisaalle toipumaan. Ensi viikon alusta pitäisi palata kotiin, mutta se tuntuu kovin vaikealta. Jos ei tilanne parane, niin käyn täällä päivystyksessä hakemassa vielä toisen viikon ensiapu-sairaslomaa kunnes jaksan käydä omalla polilla.

Nyt olen vain lähinnä nukkunut. Pinnallista, epätyydyttävää unta, mutta unta kuitenkin. En jaksa mitään. Olen hiljainen ja etäinen. Alkoholilla olen yrittänyt saada jotain positiivisia tunteita pintaan edes hetkeksi, mutta onhan selvää, että ne tunteet ovat vain hetkellisiä ja seuraava päivä ehkä jopa pahempi kuin olisi muuten ollut. En vain muuten jaksa.

Olen kehitellyt uuden tavan tuhota itseni lopullisesti. Helposti toteutettava, kivuton ja varma tapa. En todellakaan tiedä otanko sen käyttööni koskaan, mutta haaveita pitää olla. Ensisijaisesti kuitenkin nyt haluaisin päihittää tämän. En siis ole aivan toivoton. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on koettu niin monesti, ja yli on päästy, tavalla tai toisella vaikka se aina uusiutuu. Onhan elämässä ollut hyviäkin hetkiä.

Nyt lääkkeet nassuun ja parempaan maailmaan.