Olen nähnyt mitä mielikuvitusrikkaampia unia. Jos tuo masennuslääkitys vaihdetaan, niin taitaa loppua ne unetkin. Harmittaa. Unimaailmasta saa sentään jotain elämyksiä, joiden voimalla jaksaa päivät. Ilman tuonkaltaisia unia nukkuminenkin kai muuttuu tarpeettomaksi.
Pitäs jotenkin koota itsensä kokoon ennen psykiatria. Pitäisi jäsennellä olojaan ja kokemuksiaan ja osata kertoa ne järkevästi. Ja asia jota kovasti pelkään: Pitäisi uskaltaa kysyä rauhottavia. Unilääkkeetkään ei olisi pahitteeksi, mutta se kuulostaa jo liioittelulta, jos yrittää olla uskottava. Miten tällä taustalla saa sellaisia lääkkeitä? Tekisi mieli jättää kysymättä psykiatrilta ja kysyä tk-lääkäriltä kun palaan kotiin. Ne ei ole niin... jääräpäisiä.
Pelottaa kaikenlaiset psykiatrit ja muut. Ei nyt kovinkaan kiva nähdä niitä, mutta tiedän, että se on vain pakko. Pakko kun pakko. Ei tyydyttävää.
Ihan surkimus olo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti