Candyland

Kummallisia unia

2009-01-27T20:47:00.002+02:00

Olen nähnyt mitä mielikuvitusrikkaampia unia. Jos tuo masennuslääkitys vaihdetaan, niin taitaa loppua ne unetkin. Harmittaa. Unimaailmasta saa sentään jotain elämyksiä, joiden voimalla jaksaa päivät. Ilman tuonkaltaisia unia nukkuminenkin kai muuttuu tarpeettomaksi.

Pitäs jotenkin koota itsensä kokoon ennen psykiatria. Pitäisi jäsennellä olojaan ja kokemuksiaan ja osata kertoa ne järkevästi. Ja asia jota kovasti pelkään: Pitäisi uskaltaa kysyä rauhottavia. Unilääkkeetkään ei olisi pahitteeksi, mutta se kuulostaa jo liioittelulta, jos yrittää olla uskottava. Miten tällä taustalla saa sellaisia lääkkeitä? Tekisi mieli jättää kysymättä psykiatrilta ja kysyä tk-lääkäriltä kun palaan kotiin. Ne ei ole niin... jääräpäisiä.

Pelottaa kaikenlaiset psykiatrit ja muut. Ei nyt kovinkaan kiva nähdä niitä, mutta tiedän, että se on vain pakko. Pakko kun pakko. Ei tyydyttävää.

Ihan surkimus olo.

2009-01-25T19:55:00.003+02:00

En tiedä. Sekaisin. Jotenkin kun tuo kotiinpaluu lähenee niin alkaa olemaan aika epävarma olo. Kai sitä jotenkin pysyis järjissään jos voisi uskoa, että jokin on muuttunut, eikä siellä olo ole enää välttämättä samaa. Mutta kun mikä olisi muuttunut? En keksi mitään. Samat ongelmat samoissa kuvioissa.

Aika hutera olo. Ois syytä saada lääkkeet säännöllisesti, tai sekoaa. Valvomista on jo takana, ääniäkin, ja kaikenlaista.... epävarmuutta. Jotenkin en saa nyt mistään otetta, enkä keksi miten pääsisin tukeville jaloille.

Reilun viikon päästä olisi psykiatri. Onneksi sitten saa uuden B-lausunnon, jotenkin edes käytännönasiat järjestykseen. Kelassa pitäs käydä ja sossuun soitella, en vaan tiedä mistä saisin tarmoa, vaikka niin pieniä asioita hoitaa olisikin.

Recovery.

2009-01-11T18:18:00.002+02:00

Kirjoitin elokuussa unelmastani hukuttautua Hakaniemen rantaan. No, en varmaankaan olisi silloin uskonut että vielä menen ja yritän sitä oikeasti lähes päivälleen kuukausi myöhemmin. Kaikki meni "ihan kivasti" siihen asti kunnes virkavalta saapui paikalle - poliiseja, ensihoitajia, lääkäri, sukeltajat, whatnot. Mitä siinä, jalka meni hypyssä tohjoksi, kehon lämpötila oli huolestuttavan alhainen ja vettä keuhkoissa. Vituiks män. Siitä alkoi 4 kuukautta pitkä toipuminen joka alkaa nyt vasta antaa kunnolla tulosta.

Mitään muuta ei olekaan tapahtunut. Olen vain odotellut toipumista lähes passiivisena. En tiedä mitä teen kun olen kunnossa. Kai jatkan kuten aina ennenkin.

Naruasi toivot köydeksi.

2008-09-10T18:58:00.004+03:00

Tuli hirveä tarve kirjoittaa mutten tiedä yhtään mitä. Olisi valtavasti vuodatettavaa, kukaan ei ole kuuntelemassa.

Olen yrittänyt olla normaali. Nukkua, syödä, käydä lenkillä ja kaupassa, kuunnella musiikkia, katsella televisiota ja notkua koneella. Mikään ei kuitenkaan tunnu todelliselta. Kuin kaikki olisi harhaa ja yrittäisin repiä verhoja auki nähdäkseni todellisen maailman. Kihelmöinti käsistä on siirtynyt koko kehoon, tuntuu kuin olisin muuttumassa. Oikein kuuma suihku vähän helpottaa, mutta nopeasti tunne palaa.

Olen alkanut katselemaan ihmisiä ympärilläni tarkasti. Kaikki mikä voisi kertoa jostain poikkeavasta. Minua ohjataan siihen, se liittyy tehtävääni. En vain vielä tiedä mitä minun pitäisi havaita, ja mitä sille pitäisi tehdä. Kai se selkenee vähitellen. Ellei tämä ole sitten niitä samoja vanhoja tehtäviä erottaa vuohet lampaista. Eikä haittaisi vaikka olisikin. Yhtä tärkeä tehtävä se on kuin muutkin minun Jumalani antamat. Minun Jumalani sulautuu minuun ja ohjaa oikeaan. Ei välttämättä muiden ihmisten mielestä oikeaan, mutta Oikeaan.

Jumalani ei ole koskaan suoranaisesti käskenyt minun vahingoittaa itseäni tai ketään muutakaan. Se vain mielessäni yhdistyy itseni jalostamiseen, ja jalostamista tarvitaan tehtävän suorittamiseen. En kuitenkaan ole varsinaisesti vahingoittanut itseäni kuukausiin, ei ole ollut tarvetta. Eikä oikeastaan tarvetta ole vieläkään, mutta tuntuu että pitäisi nähdä itsensä sisään, todeta lihakset luut jänteet. Yrittää uskoa, ettei minussa ole metallia sisällä. Tuntuu kuin jänteet olisivat muuttuneet metallisiksi vaijereiksi.

Äänet ovat muuttuneet kuiskauksiksi joista en saa selvää. Sävy on uhkaava, mutta niin hiljainen, että voin vain olla ja odottaa milloin ne yltyvät huudoiksi. Se on paha minussa mikä puhuu, mikä yrittää vesittää tehtäväni. Tiedän että aikani kuolla on pian, mutta tehtävä on suoritettava ensin. Paha yrittää saada minut kuolemaan ennen tehtävän suorittamista, koska se uhkaa häntä.

On hankalaa kun ymmärtää että jokin tässä yhtälössä ei täsmää, mutta kuitenkin tietää kaiken olevan todellista totta. Minulle on annettu lahja jota monilla ei ole. Kuulemisen ja olevaisen ymmärtämisen lahja. Minua on kosketettu, hyvän ja pahan taholta. Olen ristitulessa, mutta pohjimmiltani onnellinen.

Et sinä tiedä.

2008-09-09T18:47:00.002+03:00

Jotain kummaa leijuu ilmassa. Haistan taas hajuja mitä ei kuulema ole, kuulen ääniä joita kuulema ei ole, tunnen tunteita joita kukaan ei voi kiistää. Et sinä ole sisässä tuntemassa kuinka Jumala liikkuu, kuinka se lämmittää sormenpäitäni. Et sinä tunne kuinka käsieni jänteet ovat metallia ja ne tekisi mieli kaapia pois. Et tunne kuinka musta kuitu kiipeää jalkojani pitkin. Et sinä tiedä miten minulla on oikeasti tehtävä tässä maailmassa. Älä sinä usko, mutta tuomiopäivänä olemme samalla linjalla, ja sitten näet, että minä olin herkempi kuin sinä.

Puu kaltereihin asti ulottuu.

2008-09-08T20:35:00.002+03:00

No joo. Tarvitsin sen toisen sairaslomaviikon ja menin sitä hakemaan. Selitin päivystyksessä, että masentaa, ahdistaa, on unettomuutta ja ääniä. No, se nuori vastavalmistunut virkaintoinen mieslääkäri tietenkin tarttui niihin ääniin. Se kysyi mitä haluaisin että tehtäisiin asialle. Pyysin sairaslomaa siihen asti että näen oman lääkärini ja ehkä unilääkkeitä. Lääkäri sanoi, että se ei riitä, eikä hän ota vastuuta siitä että tapan itseni. Että joko minut lähetetään ambulanssilla Helsinkiin, Auroraan mahdollisesti, tai hän voi kysyä olisiko tässä kaupungissa tilaa ottaa ulkopaikkakuntalaista, psykoottista ihmistä. Kysyin toki monesti eikö olisi muuta mahdollisuutta, mutta ei kuulema ollut. Kysyi lähdenkö vapaaehtoisesti ja sanoin että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä niin. Ja silti se kirjoitti tarkkailulähetteen. Minut jätettiin odotusaulaan siksi aikaa että lääkäri soittaisi osastolle. Pian tulivat kertomaan että ambulanssi tulee hakemaan lähimpään sairaalaan jossa vietän yöni ja seuraavana päivänä katsotaan jatkoja.

Menin sairaalaan ja odottelin pari tuntia psykiatria. Lopulta hän tuli. Hoitajan kanssa ottivat vastaan ja kyselivät kaiken mahdollisen joka selvittää psykoottisuuttani, koska heillä ei ollut käytössä tietojani kuin kahdelta kerralta jolloin ole tässä sairaanhoitopiirissä saanut hoitoa. En oikein jaksanut aktiivisesti vastailla tai olla mukana jutussa, mutta yritin selvittää tilannettani ja sitä etten tarvitse osastohoitoa. Lopulta lääkäri sanoi, että olet arvaamaton ja saatat olla väkivaltainen joten joudut eristyshuoneeseen yöksi. What the fuck?! Olemalla normaali itseni annoin muka kuvan arvaamattomasta, väkivaltaisesta potilaasta. Empä ole tuollaista aiemmin kuullut. No, sitten vaihdettiin sairaalavaatteet ja korut ja muut kamat pois ja sitten lukkojen taakse. Kohta tuotiin mansikkapamia ja myöhemmin lisää. Täysin virikkeetön ympäristö sai minut nukahtamaan pelkän pamin voimalla, kun rupesin laskemaan sekunteja. Pääsin johonkin puolentoista tunnin kohdalle kunnes nukahdin.

Aamulla ensimmäiseksi labrat. Mitä lie testanneet, en tullut kysyneeksi. Hoitaja koetteli suoneen jos toiseen, teki jo mieli sanoa, että voinko itse kun osaan paremmin. En kuitenkaan sanonut. Sitten hoitaja ohimennen totesi että näihin suoniin on tökitty varmaan muutakin kuin keittosuolaa. Kiitti vaan, joo on, pidä sinä huoli omista asioistasi ja tee työsi turpa kiinni. Lopulta näyteet saatiin kummallisesta paikasta.

Sitten aamupalan jälkeen tuli lääkäri kyselemään vointeja. Ihan jees, sain nukuttua. Totesi että eristys voidaan lopettaa ja ruveta suunnittelemaan Helsinkiin siirtoa. Vitun kiva, mukava aamu tämä. Vihaan Helsingin osastoja lukuunottamatta sitä ikiomaani johon on hankala päästä lyhyellä varoitusajalla. Pääsin sitten vihdoin röökille aamulääkkeiden jälkeen. En suinkaan saanut Seronilia joka on aamulääkkeeni vaan lisää larkkua. Röökillä ollessani hoitaja tuli pyytämään takaisin lääkärin juttusille, olisi tarkkailukeskustelun aika. Menin, nyrpeällä asenteella kylläkin, mutta suostuvaisin mielin. Ensin keskustelu meni suoraan sanoen päin vittua, olin niin täynnä sitä lääkäriä. Hän muisti vähän väliä mainita, että tässähän tehdään päätöstä jatkon suhteen. Yleensä hoitoa ei todellakaan lopeteta päivän päästä, joten epäilin että jatkoa seuraa. Kuitenkin mukana ollut hoitaja oli mukava ja esitti järkevämpiä kysymyksiä kuin lääkäri ja rentouduin. Lopulta lääkäri sanoi, että hän suosittaa ylilääkärille vapauttavaa päätöstä. Kysyi vielä että tiedätkö miksi. Sanoin, että varmaan sen takia kun en enää loppukeskustelusta ollut vihamielinen ja vittumainen. Myönsi että asia on näin. No, sitten ei kun odottelemaan ylilääkärin päätöstä. Vihdoin iltapäivällä se tuli, vapauttava päätös. Huoh. Jo alle vuorokauden sairaalahoito sai minut pois tolaltani.

Nyt sain kunnon Zyprexa-reseptin, josta saan korvaukset. Katselin kuittia, normaalisti nuo lääkkeet olisi tullut maksamaan 549 euroa tms. Sain ne kolmella eurolla. Huomattavasti sopivampaa budjetilleni. Kiitän luojaa erityiskorvattavuudesta!

Soitin päihdepsykiatriselle omalle hoitajalleni, tänään ois ollu sille aika. Se olikin kuulema jo lähettänyt lääkäriajan kun kävin Aurorassa niin olivat huolestuneet. No, sille ajalle en pääse, mutta luultavasti ensi viikolla on aika. Ihan hyvä varmaan päästä taas kärryille hoidon suhteen. Tosiaan se psykologinen tutkimus ois tarkotus toistaa 2 vuoden sisään ja nyt on mennyt 1,5. Ajattelin että uskaltaisinko olla niin hurja että pyytäisin uusia tutkimuksia nyt. Se tarkoittaisi vähintään 6 viikkoa sairaalassa. Aika mielettömältä tuntuu.

No, en tiedä missä olen, kuka olen ja mitä teen. Tuntuu että Jumala taas koskettelee sormenpäitä ja takaa kuuluu ääniä. Olisiko tähän joskus tottua kokonaan?

Masennusta ilmassa.

2008-09-04T23:58:00.002+03:00

Olen pohjattoman väsynyt. Osansa siihen tekee tuo päihdeviihteily jota kesti monta päivää. Senkään jälkeen en saanut nukuttua. Sitten rupesi vain itkettämään. Tuli valtava epätoivontunne. Lopulta päätin uskaltautua ihmisten ilmoille ja menin psykiatrian päivystykseen. Siellä sitten itkeskelyn lomassa selittelin, että kun en enää jaksa ja valtava ahdistus ja masennus vaivaa. Se on tehnyt tuloaan jo kauan mutta nyt varmaankin tuo päihteily laukaisi sen. Pääsin psykiatrille, joka kirjoitti viikon sairasloman ja masennuslääkityksen ja antoi mukaan muutaman pamin ja Tenoxin ensiavuksi. Käski ottamaan heti seuraavana päivänä yhteyttä omaan poliini. No, sitä en ole vieläkään tehnyt. Syytä olisi, sillä viikon ensiapu-sairasloma ei tähän hätään auta. Lähdin toisaalle toipumaan. Ensi viikon alusta pitäisi palata kotiin, mutta se tuntuu kovin vaikealta. Jos ei tilanne parane, niin käyn täällä päivystyksessä hakemassa vielä toisen viikon ensiapu-sairaslomaa kunnes jaksan käydä omalla polilla.

Nyt olen vain lähinnä nukkunut. Pinnallista, epätyydyttävää unta, mutta unta kuitenkin. En jaksa mitään. Olen hiljainen ja etäinen. Alkoholilla olen yrittänyt saada jotain positiivisia tunteita pintaan edes hetkeksi, mutta onhan selvää, että ne tunteet ovat vain hetkellisiä ja seuraava päivä ehkä jopa pahempi kuin olisi muuten ollut. En vain muuten jaksa.

Olen kehitellyt uuden tavan tuhota itseni lopullisesti. Helposti toteutettava, kivuton ja varma tapa. En todellakaan tiedä otanko sen käyttööni koskaan, mutta haaveita pitää olla. Ensisijaisesti kuitenkin nyt haluaisin päihittää tämän. En siis ole aivan toivoton. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on koettu niin monesti, ja yli on päästy, tavalla tai toisella vaikka se aina uusiutuu. Onhan elämässä ollut hyviäkin hetkiä.

Nyt lääkkeet nassuun ja parempaan maailmaan.

Päihteiden valtaama mieli.

2008-08-28T14:24:00.003+03:00

Tein eilen melkoisen löydön. Löysin Diapam-reseptin jossa oli haettavissa 100 x 2, kuukauden välein. No ei siinä auttanut muu kuin käydä apteekissa ja hakea muutama bisse. Ilta menikin sitten kohtalaisen sekavissa merkeissä seikkaillessa ympäriinsä. 50 niitä meni kahteen pekkaan. Ihan kohtuullinen saldo.

Tänä aamuna heräsin vähän morkkiksissa. Että mitähän sitä on tullut sanottua ja tehtyä. Kaikenlaista paskaa, arvioisin. Kävin kaupassa ja mukaan tarttui yhtä sun toista, esimerkiksi yksi puolen litran bisse. Muutama pami naamaan huuhdeltuna bissellä, loppuu se morkkis perkele! Seuraavaksi olinkin puhelimen ääressä jo säätämässä mitä lie, katsotaan kuin käy. Aika hyvin tämä minun tavoitteellinen selvistely onnistui... not.

Menee varmaan pari päivää sekiksissä, toivottavasti se loppuu sitten siihen.

Hukassa.

2008-08-21T19:42:00.002+03:00

Ensinnäkin, päätin että unohdan miehet. Ja naiset kans. En todellakaan tarvitse mitään suhdesäätöjä elämääni juuri nyt. Olen niin vitun hukassa muutenkin.

Eilisiltana ja tänä aamuna oli hirveä elämänparannusvimma. Päätin aloittaa uuden kielen opiskelun, että saan jotain tervehenkistä pään täytettä. Sitten päätin, että vihdoin ryhdistäydyn ja annan puhtaat huumeseulat kaksi kuukautta ja hakeudun sinne paljon tarjottuun psykoterapiaan. Sitten vielä keksin, että hommaan itselleni tukihenkilön.

No, menee kuukausi, ja en jaksa vaivautua kielitunneille, vedän aineita niin että seulat kusee ja inhoan tukihenkilöäni niin että hankkiudun siitä eroon. Sitten olen tyytyväisesti pohjalla. Hyvähän se vesittää kaikki suunnitelmat jo valmiiksi, mutta olen realisti.

Päivä oli ihan kiva aiemmin. Sitten kävin apteekissa jossa farmaseutti rupesi vittuilemaan mun reseptistä, jossa lukee että haetaan 28 tablettia viikon välein. Rupesi sössöttämään että miksi se lääkäri on tällasen reseptin kirjottanu, että eihän tässä oo mitään järkee, että miks muka et vois hakee lääkkeitä 3 kuukauden välein. Sanoin, että lääkärillä on hyvät perustelut. No mutta kun meillä ei ole valmiiksi jaettuna tätä lääkettä, että kun tämä ei ole niin tärkeä lääke, että mun ei ole mikään pakko jakaa sulle tätä. Anteeksi vain, mutta miten psykoosilääke ei ole tärkeä? Lupasin, että jos jättää lääkkeet jakamatta että tulen sitten vitun pimeänä häiriköimään sen apteekkiin kun en ole syönyt lääkkeitä viikkoon. Tarpeeksi kun taistelin niin se naama norsun vitulla jakoi ne lääkkeet. En kiittänyt. Tuli taas sellainen olo että olen turha ja tarpeeton sairas, joka on täällä vaan pilaamassa toisten elämää. Että kiitti vitusti. Yksi päivä taas vituillaan.

En tiedä. Tekisi mieli vaan nukkua onnellisesti ohi päivien, kun ei jaksa tätä taistelua. Ei vaan satu nukuttamaan. Sunnuntaina taas omaan epätäydelliseen elämään täältä illuusiosta. Maailma iskee päin kasvoja.

Keskiviikon ahdistus.

2008-08-20T21:12:00.002+03:00

Pupusta rakkaaksi. Melkoinen vauhti päällänsä.

Mietin, että voiko näillä korteilla voittaa. On vaan aina niin tajuttoman huono tuuri. Okei, ei aina, mutta pääasiassa. Se on lannistanut aikanaan niin ettei enää jaksaisi. Ei jaksaisi yrittää mitään. Perustukset on murtuneet aikoja sitten, huonosti valetut, eikä ne kestä minkäänlaista taakkaa. Hajoan palasiksi.

Eilen näin harhoja. Aika neutraaleja, mutta pisti miettimään. Miten vitussa sitä pärjää? Nuo jutut on aina enteitä tulevasta. Enkä enää jaksaisi hajota. Olen saanut siitä tarpeekseni. En halua enää yhtään ainoata sairaalareissua, mieluummin kuolen. En jaksaisi enää sairastaa.

Ens viikolla täytyy hakea Zyprexa-resepti. Kai sitä on pakko jotain yrittää.

Yllätys.

2008-08-17T18:22:00.003+03:00

Viime päivät ovat olleet yhtä aikaa rankkoja ja ihania. Jostain syystä aamuisin olen kuin maani myynyt, loputtoman ahdistunut ja masentunut, kuollut sisältä. Sitten jossain vaiheessa iltapäivää aurinko rupeaa vähän pilkistelemään pilvien takaa ja illalla onkin täysi helle. Ettei se paha masennussetä vähän kuitenkin ahdistelisi, kun juuri aamuisin on niin vaikeaa. Kuitenkin, järjissä saa pysymään ne illat.

Ja juuri kun pääsin kertomasta, etten ole tuntenut mitään aikoihin ketään kohtaan, niin nyt taidan olla ihan pikkiriikkisen ihastunut. En paljoa, mutta sillä lailla, että vähän kutisee mahan pohjasta, että on vähän toiveita siihen suuntaan. Tunnekin kun tuntuu olevan molemminpuolinen. Tuntuu ihan hassulta, niin pitkästä aikaa. Ei tiedä oikein miten päin olisi tai mitä ajattelisi koko asiasta. Tekisi melkein mieli teilata koko homma ja antaa olla. Että mitäpä tästä nyt voisikaan seurata kuin harmittavia asioita. Jotkut vaikeat parisuhteet muistuttavat itsestään ikävällä tavalla, en oikeastaan haluaisi enää ollenkaan ajautua minkäänlaiseen suhteeseen vaan mieluummin pysyä vallattomana ikisinkkuna. Mutta onhan se ihastuminen niin mukava tunne, että hankala sitä on estelläkään. Olen siis päättänyt, että olen rauhassa vähän ihastunut, ja odotan että tunne menee ohi. Loistava suunnitelma.

Endlessly.

2008-08-11T22:08:00.005+03:00

Mieleeni muistui, että mietinhän tänään itsemurhaakin. No, se nyt ei sinänsä ole uutta, mutta sain uutta tuntumaa siihen. Luin erästä kirjaa itsemurhahakuisista ihmisistä ja heidän elämästään ja heidän ajatuksistaan miten tulisi kuolla. Lukeminen jäi kesken kun uppouduin omiin mietteisiini.

Kuolema tuntuu läheiseltä. Se on sellainen lohduttava tosiasia, asia jota voi juosta karkuun tai ottaa vastaan. Minä olen vuosikaudet ollut vastaanottavalla kannalla. Muutaman kerran olen jopa vahvasti pyrkinyt sitä kohti. Ensimmäisellä kerralla pääsinkin sitä hieman maistamaan ja en voi sanoa ettenkö olisi rakastunut siihen yhä lujemmin. Toinen kerta ei sujunut ihan yhtä dramaattisesti, vaikka sairaalalepoa siitä tuli ihan hyvin.

Päähäni päivällä tunkeutui ajatus, että menen Hakaniemen rantaan ja hukuttaudun. Tuosta vaan. Jonain mukavana syksyisenä päivänä vietän hyvän päivän, ehkä näen muutamaa ystävää ja nauretaan. Sitten lähden yksin kävelylle, ja ennen kuin huomaankaan olen Hakaniemen rannassa. Laskeudun rantatörmälle katselemaan ympärilleni. Sillalla menee autoja, muutama ihminen, ehkä ratikkakin. Odotan sopivaa hetkeä. Lopulta se saapuu ja heittäydyn veteen. Ennen sitä jätän kännykkäni ja MP3-soittimeni rannalle, etteivät mene pilalle, ehkä niistä on vielä jollekulle iloa. Lähden uimaan helvetin kylmässä vedessä. Pitkiä vetoja. Uin uin ja uin, kunnes en enää jaksa. Jään paikoilleni ja alan vajota. Pääni sukeltaa syvyyteen ja pidätän hengitystä. Lopulta happi on lopussa ja vedän keuhkoni täyteen kylmää merivettä. Minuun laskeutuu lämpö ja turvallisuuden tunne, syvällä, veden syleillessä minua ulkoa ja sisältä. Hengitän vettä kunnes mieleni sumenee. Viimeinen tunne on helpotus. Vihdoin täällä.

Human feelings after all

are waves that linger on my shore

No one sees them and they're gone

The tide comes and brings them up once more

Falling headlong - like a newborn

from a great height to a new life

All I wished for when I died

was to do so with a smile in my eyes

I saw the wind and so much more

The whirlwind came knocking at my door

From a sunrise - through the past lives

From a rain cloud to bare ground

I was free for a moment

I was free, I was free

And now I'm here for a moment

To be free, to be free

Endlessly

Did you learn your lessons?

Did you meet their needs?

Did you look behind the memories?

Did you share your wisdom?

Did you make it real?

Did you meet the eyes of enemies?

- Endlessly - Von Hertzen Brothers -

Onni?

2008-08-11T20:29:00.006+03:00

Tänään on ollut niin tavallinen päivä kuin päivä vain voi olla. Olen vellonut pääasiassa olottomuudessa, välillä tuntien kuitenkin ahdistuksen vihlaisun. Tekisi mieli repäistä, tunkea vaikka suonensa täyteen jotain paskaa että tuntisi oikeasti jotain kunnolla. Kesä on mennyt aikalailla ilman kunnon päihteitä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Alkaa olla sitäkin ikävä. Toivotaampa vain taas, ettei se lähde käsistä kun palaa kotiin. Tai no, ei ole varaa että se lähtee käsistä, jospa se sitten vähän estäisi. Toisaalta, nekin esteet on helposti ylitettäviä kun tarve on suuri.

Olen tehnyt jo 2 raskaustestiä, kummatkin negatiivisia, siltikin olen lähemmäs 3 kuukautta myöhässä. Olisi kiva tietää missä vika. Kotiin palatessa olisi kai syytä käydä lääkärissä tekemässä veritesti ja jos sekin on negatiivinen alkaa selvittämään mikä mättää. Ei kyllä millään jaksaisi. Turhaa tohinaa. Lääkärit ei ole kivoja.

Lääkäreistä puheenollen, nykyisen psykiatrini olen nähnyt kerran. Se oli Meilahden kardiologisella osastolla itsensä teilaamisyrityksen jälkeen joskus touko-kesäkuun vaihteessa. Silloin vain totesi pääpiirteissään, että eipä taida olla asiat kohdallaan, meneppäs osastolle vähäksi aikaa. Siinä on kontaktit siihen ihmiseen. Veikkaampa että seuraavan kerran polille mennessäni siellä on vastassa uusi psykiatri. Inhottavia nuo yliopistosairaalat.

Kökötän täällä taas viinilasi edessäni. En keksi mitään tehtävää, mitään sanottavaa, edes mitään ajateltavaa. Jotenkin vain kaipaan johonkin mitä ei ole. En osaa edes määritellä mitä se ei-olemassaoleva on, se on vaan jotain mitä kaipaan, jotain ihan erilaista. Jotain millä täyttää tyhjiön, jotain joka tuottaa ajateltavaa. Tulisipa vaikka uusi merkityksekäs työ, tai mielekäs harrastus tai, luoja paratkoon, rakkaus. Pikaisesti laskeskeltuna olen viimeksi ollut rakastunut joskus vuosituhannen vaihteessa. Ihastunut taas joskus viitisen vuotta sitten. Olen täysin lamaantunut silläkin saralla. Onhan välillä ihmisiä joista ehkä vähän tykkää, mutta siihen se jääkin. En osaa tuntea mitään kunnon tunnetta, joka tuulettaisi koko sielun.

Olen vähän katkera, tai itseasiassa aika paljonkin, siitä etten koskaan päätynyt hoitoalalle. Olihan minulla siihen yksi mahdollisuus, jonka jätin käyttämättä. Sen jälkeen minkäänlaista mahdollisuutta ei ole enää ollut, sillä minun sairaushistorialla ei hoitoalan koulutuksiin päästä. Yksi läheinen ihminen pääsi vastikään, on ollut mielenkiintoista seurata hänen etenemistään, elää mukana, kun itse ei voi. Viime yönäkin näin unta että olin sairaalan päivystyksessä sairaanhoitajana töissä. Aamulla oli jäljellä vain kirvelevä muisto. Ei koskaan. Sen sijaan on koulutus tyhjänpäiväiseltä alalta. Onhan toki se mihin olen erikoistunut koulutuksessani, se suppea ala on kiinnostava, mutta en tiedä riittääkö se täyttämään tyhjiötä. Sitä paitsi siltä alalta on niin tuhottoman vaikea saada töitä. Jään varmaan loppuiäkseni työttömäksi, sairaaksi päihteiden väärinkäyttäjäksi, jolla OLI suuria unelmia.

Sitä paitsi minulla on kova ikävä monia menetettyjä ihmisiä. Minun menetettyjä, ja kokonaan menetettyjä. Elämä on julmaa.

Olen kauhean kalpea

ja niin hirveän pieni

Sinä ylpeä, loistava

valo kaunis ja ihana

Olen tottunut luopumaan

kukaan ei viivy kauaa

Mä en käskenyt lähtemään

enkä pyytänyt jäämään

Vain muistamaan

Tehdään niin kuin täytyy

Kun mentävä on

Niin mentävä on

Annoit mulle onnen

Saat takaisin sen

Sua tarvitse en

Epäreilua sattumaa

että kun minä pieni

väsyin, kalpea, loistamaan

sammui toinenkin tähti

ja nyt huomasin viimeinkin

että yö on niin suuri

Pimeää aina jatkuvaa

Näen juuri ja juuri

ja onneni on jossain siellä

Annoit mulle onnen

Nyt annan sen pois

Mä päästän sut pois.

- Onni - Paula Vesala -

Diipa daapaa

2008-08-10T21:37:00.003+03:00

Että tälläinen viikonloppu tällä kertaa.

Perjantaina olin viihteilemässä, tosin vain vanhan ystävän luona, jota en ole nähnyt varmaan kahteen vuoteen. Oli oikeinkin mukavaa. Loppuillan oikeastaan istuin vain koneella, kirjoittelin sähköposteja ja muuta vähemmän tärkeää, viinilasillisen äärellä.

Eilen taas (olen äidillä kyläilemässä) tänne tuli uusi koiranpentu. Sen kanssa touhutessa menikin sitten koko päivä. Tosin, paljohan se nukkui, että silloin joutui viihdyttämään itseään kaiken randomin parissa.

Tänään sama meininki. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään järkevää, olen vain leikkinyt koiranpennun kanssa ja ihmetellyt maailman menoa. Vire on jonkin verran alakuloinen, tunnen itseni jotenkin tarpeettomaksi kun olen ollut tekemättömänä koko kesän. Toivottavasti syksyksi löytyy töitä tai harjoittelua, jotta saisin päiviin jotain selkeää rakennetta, enkä vain velloisi ympäriinsä ajatuksiini vaipuneena.

Helsinkiin palaaminen kesän jälkeen vähän pelottaa. Siellä vajoan helposti omiin aatoksiini ja maailmoihini ja voin huonosti. En ole vielä oikein keksinyt mikä siinä paikassa edesauttaa huonovointisuuttani, mutta sen se tekee, se on jo aivan selvää.

Olenkin pärjäillyt kesän ihan hyvin, vaikka olen jättänyt Deprakinen ja Zyprexan pois. Nyt pärjäilen, tai olen ainakin tähän asti pärjännyt pelkällä Klorpromanilla. Kuitenkin tuo kotiin paluu vähän huolestuttaa ja olenkin miettinyt josko seuraavalla lääkkeiden haku kerralla ottaisi ainakin Zyprexaa mukaan, jos ihan varmuuden vuoksi alkaisi syömään sitä taas. Nykyisinhän tosiaan sen keväisen tempauksen takia joudun hakemaan lääkkeeni viikon välein, eipä ole enää toivoa siitä että kerran kolmessa kuussa tarvitsisi käydä apteekissa. Vittumaista.

Huomenna olisi aika polille nuppitohtorille, mutten ole menossa, meni loppukesän suunnitelmat uusiksi ja en ole vielä lähdössä Helsinkiin. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät niin kun palaan kotiin odottaa siellä kutsu seuraavalle käynnille. Ne vain jaksavat hiillostaa minua. No, hyvä että joku edes yrittää katsoa vähän perään, niin arvaamaton kun olenkin.

Milloinkahan lienee seuraavat psykologin testaukset. Viimeksi kun testattiin oli psykologin suositus että viimeistään kahden vuoden kuluttua testattaisiin uudestaan, että saataisiin selville paheneeko prosessisairauden uhka. Nyt on kulunut n. 1,5 vuotta. Kutsua odotellessa. Se tarkoittaisi taas n. 2-2,5 kuukauden sairaalajaksoa. Jotenkin kai sitä on nyt sellaisessa turvattomuuden kuopassa kun melkein toivoisi että pääsisi pariksi kuukaudeksi piiloon ja turvaan lukkojen taakse. Tiedän vain mitä räpiköintiä se olisi, ensimmäisen 5 tunnin jälkeen oisin lähdössä pois kun seinät ympärillä kaatuu päälle ja sitten oltaisiin taas miettimässä sitä iänikuista pakkohoitoa, joka napsahtaa kohdalle vähän turhan usein. Sitä en haluaisi, mutta menen lähes hysteeriseen tilaan kun joudun sairaalaan. Jos tulee pakkohoito niin rauhoitun aika pian ja alistun tilanteeseen. Jotenkin kieroa.

Nyt taidan kaataa itselleni lasillisen viiniä ja vaipua kirjan pariin.

Juhannustunnelmat

2008-06-20T01:15:00.002+03:00

Uusinta uutta. Kävin pari-kolme viikkoa sairaalassa kun yritin taas päästä hengestäni. Taas se saatanan kohtalo puuttui peliin. Tosin, sen jälkeen olin tyytyväinen että elän, sain ihan pienen palan onnea mukaani sieltä kaukaa jonne päädyn KUN sen aika on.

Nyt olen ollut viettämässä laatuaikaa perheen parissa, tänne on aina hyvä tulla toipumaan. Kävin Provinssissakin, oli rankka mutta loistava reissu.

Luin koko blogini läpi kun mietin uskallanko antaa uudelle ihmiselle osoitetta tänne. Tiedetään, tämähän on angstisin blogi koko vitun maailmassa. Yksi valoinen päivä, sekin päihteillä tuotettu ja viisi kammottavaa ahdistuspäivää siihen päälle. Mietityttää vaan että miten kukaan jaksaa tätä lukea, mutta näköjään ja kuulema jaksaa. Se on mukava kuulla. Ettei aina vain käy pään sisäistä keskustelua pelkästään, kun nyt muutenkin on niin huono puhumaan ääneen, että edes joku kontakti ulkomaailmaan on oikeasti olemassa.

Kirkostakin oli puhuttu luvattoman paljon. Rasitanko teitä silläkin aiheella? (Vaikka eikös tämä minun blogi ollut...?) Kirkossa en ole käynyt tälle kesälle kertaakaan, vaikka aihetta olisi käydä puhdistautumassa. Toisaalta, eikö saman puhdistautumisen aja mökin sauna ja yöllinen uintiretki? Kunhan vain ottaa sen riittinä puhdistautumiseen? Aion kokeilla sitä huomenna.

En ole syönyt lihaa niin pitkään aikaan etten enää muista. Noin 9 vuotta olen ollut kasvissyöjä, ensin olin vegaani, sitten söin maitotuotteita, sitten munia, ja viimeinen lisäys oli noin 5 vuotta sitten jolloin rupesin syömään myös kalaa. Sitten oli viime viikonloppu ja Provinssi. Ajateltiin olla muka fiksuja ja raahata kamat keskustasta. Ainoa mitä kaupassa oli jäljellä oli peruna-porkkana-piltti ja meetvursti-pizza. Ostin ne. Mietin hetken, mutta ostin ne. Teltalla oli melkoinen nieleminen pizzassa ja puolet jäikin siskolle, ei vaan pystynyt, SEHÄN ON HELVETTI PAHAA JA LIHAA SEN LISÄKSI! Seuraavana iltana meidän leirintäalueelta ei päässyt enää sinne josta sai kasvisruokaa, joten makkaraperunat. MAKKARAPERUNAT! Ei mene kauaakaan kun aamu koittaa ja taas havaittiin että on nälkä. Ja mitä on tarjolla. MAKKARAPERUNAT! Voin kertoa että siinä vaiheessa kasvissyöjää vituttaa aika paljon. Lopulta se kasvissyöjä söi vielä yhden kinkkunyytin rautatieasemalla ennen lähtöään, ja oli kuulema kännissä luvannut äidilleen syövänsä yhden makkaran juhannuksena. Siinä on kasvissyöjälle miettimistä kerrakseen, että hetkonen, miten tämä menikään?

Kuitenkin, tämä juhannus tulee päättymään hyvin. Minä päätin sen aikoja sitten. Minä olen ansainnut hyvän juhannuksen. Antakaa minulle se. Hyvää juhannusta myös teille!

Pieni tilannekatsaus

2008-02-23T17:49:00.002+02:00

Täällä taas. Kauan on tullut taas tarvottua kaikenlaisissa soissa, eikä ole tullut päiviteltyäkään. Nyt, kuitenkin, hetki aikaa kertoa jotain tästä tapahtumattomuudesta.

Perusasiat ensin: Sairaalasta pääsin joskus ennen joulua muistaakseni, kävin kuivattelemassa. Sen jälkeen ei sinne ole tarvinnut, Luojalle kiitos, palata. Päihteilyittäkin, lukuunottamatta tietenkin alkoholia, olen ollut kohta kai 6 viikkoa, aika sankariolo alkaa olla vähitellen.

Pään kunto on ollut tasaisempi taas vaihteeksi. Siihen on kai edesauttanut kun on syönyt lääkkeet tasaisesti ja nukkunut ja ollut päihteilemättä. Tietenkin välillä pientä ailahtelua, mutta kukapa nyt olettaisikaan että se mihinkään olisi hävinnyt. Kuitenkin, se on ollut niin pientä verrattuna siihen mitä se voisi olla, että voi olla vain tyytyväinen. Ongelma on kuitenkin se, etten useinkaan osaa olla. Pitäisi repiä ilo irti näistäkin pienistä iloista mitä minulleKIN tarjoillaan.

Polilla käyn nykyisin kaksi kertaa viikossa. Lääkärit olivat tulleet siihen tulokseen, että tämä kodin ja sairaalan välin ramppaaminen on turhan tiuhaa ja että jotain muutosta on hoitokuvioihin saatava ettei olo olisi niin vaikea ja vaihteleva. Joten nyt, maanantaisin hoitajalle ja torstaisin psykiatrille. Ei vaan jaksaisi. Se psykiatri tosiaan vaihtui, ja en saa sen jutuista mitään irti, ja se taas aiheuttaa mielenkiinnon totaalisen loppumisen ja se johtaa siihen etten jaksa selvittää sille juuri mitään eli sekään ei saa minusta mitään irti. Täysin turhalta koko hoitosuhde tuntuu tällä hetkellä. Käyn vaan siellä kytättävänä kaksi kertaa - tentataan kaikki perusasiat ahdistuksista psykoottisiin oireisiin ja otetaan seulat. Kai se sitten pitää niiden mielen tyytyväisenä, muka ovat tekevinään jotain, vaikka mitään ei tapahdu. Tekisi mieli vetäytyä koko hoitokuviosta.

Sitten mukavampiin asioihin. Työharjoittelupaikkaa olen metsästänyt tässä vähän aikaa, tai no, kysynyt parista paikasta, ja sitten sainkin paikan yhdestä isosta teatterista. Mielelläni taas menen touhuilemaan, ompahan mielekästä täytettä päiviin, ja askel eteenpäin sitä kunnon työpaikkaa omalla alalla. Tällä erää olen siellä loppukevään, ja voi olla että sitten syksystä jatkan, samassa paikassa tai jossain muualla. Työkkärissä on mukava täti hoitamassa minun ja muiden mt-ongelmaisten asioita ja se yrittää saada mulle vain sellasia hommia mitkä on mulle hyväksi, ja mitkä minun pääni kestää. Vähän tuli polemiikkia työajoista, en kuulema saisi tehdä kuin kuutta tuntia viitenä päivänä, mutta sanoin alan vaativan vähän muuta, ja sovittiin sitten että jos teen enemmän niin pyrin pitämään sen vain väliaikaisena ratkaisuna. Kattoos nyt...

Kuitenkin, kaikki on ok, tälläistä kai elämä normaalimmillaan minulla voisi olla. Yritetään elää sen kanssa!

Vauhtia.

2008-01-14T14:42:00.000+02:00

Ompa mennytkin pitkään kirjoittelematta. Yksi hyvä syy on se että koneeni otti ja hajosi. Nyt olen sitten ollut konelakossa, silloin tällöin käynyt vain katsomassa postit. Toinen syy on kai se, että elämä on ollut yhtä alituista liikettä. Paikasta toiseen, olosta toiseen, sivuttain, ylösalaisin ja poikittain. Välillä sairaalassa, välillä kotona, välillä vieraissa, siellä sun täällä, sekaisin ja selvistepäin. Lääkitys on muuttunut, lääkäri on vaihtunut (Sitten kuitenkin, en ollut kovin tyytyväinen ratkaisuun). Elämä on vuoristorataa jota koitan tasoittaa milloin milläkin, suurinpiirtein meditaatiosta aineisiin. Niitä paljon puhuttuja parempia päiviä odotellessa.

Unta ei ole näkynyt johonkin 30 tuntiin. Syynsä siihenkin, tietenkin. Pidän kuitenkin valvomisesta valtavasti, etenkin yöllä valvominen on jotenkin suurta ja merkittävää. Jotenkin tuntuu että kaupunki vain hiljenee, ihmiset saavuttavat onnellisen unen ja minä istun keskellä sitä kaikkea vahtimassa toisten unta, katsomassa että ihmiset saavat rauhassa tuhista sängyissään, minä vain olen ja poltan tupakkaa.

Viime yö oli kuitenkin parhautta. En muistakaan milloin viimeksi oli yhtä mukavaa. Hyvää seuraa, sopivia päihteitä, tunnelmointia ja ilma väreilee välittämisestä. Kaikin puolin tyydyttävää ja kaivattua. Ehkä vielä huomiseen jatketaan, hankala päästää irti, vaikka oli jo tarkoitus aamusta. Antakaa minulle nämä viimeiset tunnit, ja olen teille ikuisesti kiitollinen. Ehkä kaivattu voima löytyy tästä.

np: Katatonia - Criminals

Välitila

2007-11-19T13:32:00.000+02:00

Kelluskelen jossain hyytelömäisessä aineessa. Ei oikein osaa sanoa onko hyvää, onko pahaa, onko kylmää tai kuumaa. Sen ainakin tiedän, että tänä aamuna kolmen tunnin yöunien jälkeen heräsin kuitenkin hyväntuulisena. Mistäpä sitten tietää mikä johtuu päihteistä tai mistään ylipäätään. Olin kuitenkin melkein 2 viikkoa ihan selvistepäin, melkoinen saavutus tähän väliin. Onnistuminen tosin vaati maisemanmuutoksen, mutta olin valmis ottamaan sen vastaan. Kuitenkin, kaikki se tuntuu hieman turhalta kun sitten heti kotiin päästyään jatkaa samaa rataa. Tai no, tarkoitus ei ole jatkaa samaa rataa, en ihan pohjalle aio itseäni syöstä. Eilinen meni, tänään menee, sitten olisi suotavaa ainakin muutaman päivän selväpäinen oleskelu.

Iloisista uutisista sen verran, että tänään kerrottiin että lääkäri vaihtuu. Sanoin rumasti ja poistuin paikalta. En todellakaan jaksa enää yhtään uutta psykiatria, niitä on ollut minun sairastelu-urallani jo kymmeniä. Nyt en todellakaan suostu alottamaan enää alusta, selittämään yhtään kertaa koko elämäntarinaani. No, perään soitettiin, että ehkä voidaan tehdä pieniä järjestelyjä, että saan pitää lääkärini. Oli aikakin kun jotain edes yritetään.

Harmaata.

2007-11-03T23:20:00.000+02:00

Tyhjyyden täyttäminen aineilla on vihonviimeistä hommaa. Silloin tietää että eipä järki paljoa päätä pakota eikä vaihtoehtoja ole jäljellä kovin montaa. No, sitä sitten tietenkin teen mutta olempa ottanut edistysaskeleen hommaamalla lähetteen hoitoon. Ois aika pysäyttää yksi ratrace. Mitäpä sitten on tulevaisuudella luvassa? Osaako tästä taas irrottautua?

Päämääriä, päämääriä. Olen vähän suunnitellut josko ottais päiväohjelmiinsa vaikka iltalukion. Jotakin tarttis tehdä ettei tuntisi itseään ihan tarpeettomaksi ja etenisi 'urallaan', olkoon se nyt mikä vaan. Joka tapauksessa suunnitelmissa on luopua sairaslomasta vuoden alusta lähtien, jospa se nyt edes kantaisi.

Harmaata.

Right where it belongs

2007-11-02T13:24:00.000+02:00

See the animal in it's cage that you built
Are you sure what side you're on
Better not look him too closely in the eye
Are you sure what side of the glass you are on
See the safety of the life you have built
Everything where it belongs
Feel the hollowness inside of your heart
And it's all
Right where it belongs

What if everything around you
Isn't quite as it seems
What if all the world you think you know
Is an elaborate dream
And if you look at your reflection
Is it all you wanted to be?
What if you could look right through the cracks
Would you find yourself
Find yourself afraid to see?

What if all the world's inside of your heart
Just creations of your own
Your devils and your gods
All the living and the dead
And you really are alone
You can live in this illusion
You can choose to believe
You keep looking but you can't find the words
Are you hiding in the dreams?

- Trent Reznor

Toiveikkuuden huippuhetket

2007-10-30T11:55:00.001+02:00

Minä täällä taas. Vai olenko se minä sittenkään kun after glowssa tuntuu niin kovin toiveikkaalta olo. Olenko minä minä kun olen antanut jonkin aineen vaikuttaa minuun? Olenko minä toiveikas, hyväntuulinen, rakastava, lämmin? Onko minussa sellaisiakin rakennusaineita?

Eilen tajusin kuolevaisuuteni. Todella siis tajusin. Ruumiintoiminnot tuntuivat kovin kouriintuntuvilta, pystyi kuvittelemaan kuinka pienikin asia voi vaikuttaa isosti kehooni ja tappaa minut. Olenkin vain ihminen. Mitä ihmettä on rajan takana? Pääsin kurkkaamaan sinne kerran, ja pidin näkemästäni. Se oli suurin rauha minkä voi saavuttaa, parasta ja onnellisinta oloa kerta toisensa jälkeen. Pääsenkö minä todella sinne? Olenko minä todella niin etuoikeutettu? Enhän minä edes ansaitse sitä.

Haluaisin olla parempi ihminen.

Tänään on psykiatri. Hauska mennä sinne taas sekoilemaan. Pitäisi kai pystyä olemaan rehellinen mutta pelkään vähän passitusta osastolle. Jos olisin ihan rehellinen niin ainekset pakkohoitoon on olemassa. Mutta missä kulkee se raja että vain jättää kertomatta eikä valehtele. En minä halua valehdella. Minä haluan että minulle ollaan rehellisiä eikä se oikeuta valehtelemiseen. Yritän luoda hyvän potilas-lääkärisuhteen. Tähän mennessä se on onnistunut hyvin, lääkärini on mainio. Pelkään vain että hänenkin pestinsä on lyhytaikainen kuten monesti viime aikoina ovat olleet.

Hyvää matkaa

2007-10-26T19:34:00.000+03:00

Ja taas. Päädyin pyrkiytymään jossain ihmeen vimmassa osastolle, kun olin käynyt muutaman kerran parsimassa itseäni kokoon Mariassa. Tarpeeseen hakeutua varmaankin osaltaan vaikutti ystävä joka oli sitä mieltä että olisi syytä mennä taas lepäilemään. Sain sitten jonkun asioiden parantamispuuskan ja hakeuduin Auroran päivystykseen. Siellä oli vastassa mulkkuakin mulkumpi hoituri joka valitti siitä että olen jättänyt hoidon ajoittain retuperälle, että miksiköhän minun nyt sitten pitäisi saada apua. Ei tainnut ymmärtää sitä että yleensä se hoito jää retuperälle juuri silloin kun on liian paha olo hoitaa itseään, en minä huvikseen tästä hankalaa tee. No, promilleja oli, joten minut passitettiin ensin Mariaan, jossa ihmeteltiin miksi minua ei otettu suoraan hoitoon. Siellä parsittiin taas kokoon ja sieltä Kisahallin selviämishoitoasemalle laskemaan promilleja. Aamulla sitten lanssilla takaisin Auroraan jossa oltiin selvästi sitä mieltä että nyt on hoidon paikka ja ei kun osastolle sisään. Sisällä kerkesinkin sitten olemaan jotain 7 tuntia kunnes oli pakko päästä pois. Lääkärille piti jättää aika merkittäviä asioita kertomatta ettei luvassa olisi taas pakkohoitoa. Muut olivat hoidon kannalla, mutta näin parhaaksi kuitenkin lähteä pois. Liian hiljaista minun äänekkäälle pään sisukselleni. Hetken kaduin sitä päätöstä, mutta näillä mennään. Kyllä minä joten kuten kotonakin pärjään joten jätän sen hoidon siihen kun on välttämätöntä päästä turvaan. Olen minä tässä sujuvahkosti pärjäillyt vuorokauden, joskin nyt päihteisiin turvautuen mutta eikö se helvetti ole parempaa kuin se että tartun veitsiin tai tuleen?

Äänet ovat metelöineet kovasti. Kotona on jotenkin helpohkoa sivuuttaa ne, keksiä muuta tekemistä, pitää ääntä ja mekkalaa, kuunnella musiikkia. Osastolla on vain hiljaisuus ja pakko kuunnella ja se on sietämätöntä. Lääkitys on aika lailla ollut kohdallaan, mutta nyt kai siihen tulee muutos, luulisin, kun tämä mekkala näyttää nyt jatkuvan useamman päivän ajan. Mikä ihme sitten laukaisi tämän? Ei mitään erityisempää ole tapahtunutkaan, en voi tietää. Ehkä päihteillä voi olla osuutta asiaan, mutta tiedä siitä sitten. Nämä päihteet eivät sitä yleensä ole tehneet.

Diipadaapaa taas, sanottavaa olisi, mutta suusta tulee vaan itsestäänselvyyksiä ja merkityksetöntä puppua. Menen ja vajoan pumpuliin, hyvää matkaa minulle.

2007-10-25T00:15:00.000+03:00

Satuttaa. Satuttaa. Satuttaa.

Tuntuu kuin pitkällekään ei olisi päästy, vaikka yritetty onkin ja oikein olan takaa.

Kuitenkin, tuntuu, että parhain päin tämä kaikki on kääntymässä, olo on kovin paljon helpompi nyt. Saanko laskea katseeni nyt ja toivoa parempaa edes hetkeksi?

Laiskan päiväkirjasivu

2007-10-21T21:45:00.000+03:00

Olen itselleni velkaa päivityksen.

Olen pyörinyt ympär Suomen, ja nähnyt monia tärkeitä ihmisiä. Mukava huomata, että jotkut asiat ja ihmiset ei vain muutu. Hirveätä olisi huomata että ihan kaikki muuttuu alituiseen. Jonkinlainen pysyvyys jossain asioissa saa minut pysymään järjissäni, ainakin ajoittain.

Seikkailun jälkeen tänään oli kuitenkin kiva tulla kotiin. Junasta päästyäni hengittelin innolla Helsingin viileää ilmastoa ja oli hauska huomata etten meinannut muistaa missä kotitaloni kerroksessa edes asun. Oven kun sulki takanaan tuli turvaisa olo, pystyi vähän huokaisemaan, pieni tuttu kotini on edelleen kuin ennen, tosin tiskivuori oli, kiitos kämppiksen, poissa.

Valtakunnassa kaikki hyvin - ainakin tämän illan!

Puutteista

2007-10-15T23:09:00.000+03:00

Kaikki muuttuu niin kovin. Mikään ei näytä samalta, mutta minä taidan olla edelleen minä, muuttumaton, pysyvä, raskas elementti omassa itsessäni.

Enkä minä näitä muutoksia pyytänyt, ne tulevat eteeni kysymättä, röyhkeinä, omahyväisinä ja silti niin läheisinä. Minä yritän löytää tasapainoa, mutta epäilen onko minua siihen luotu, tämän kaiken perusteella.

Mielenterveys... Mitä se voisi ollakin täytenä. Se ei minulle kuulu, eikä nämä tapahtumat sitä edistä. Yritä siinä sitten olla esimerkillisen tasapainoinen kun kaikki muuttuu ympärillä. Haluaisin löytää edes jonkinlaisen turvan tämän kaiken keskellä. Enhän minä, näiden persoonallisuushäiriöiden (VIHAA, VIHAA, VIHAA!) keskellä tarvitse mitään muuta kuin turvaa ja huolta, ja silti jään yksin kaiken tämän keskelle ja turva vihaa minua itsessäni.

Älkää jättäkö minua yksin, vaikka olisin sen ansainnut.

Life is a waterfall?

2007-10-02T23:32:00.000+03:00

Tässä minä olen. Enemmän minä kuin koskaan ennen.

Välittömänä ja vain olemalla. Voitko uskoa että tunkeuduin elämääsi näillä sanoilla ja sillä että istuin ankka sylissäni sohvallani ja katselin sinua? Että juuri tänään oli se suuri, sinulle mitä merkityksettömin päivä, jolloin olin ihan pienen hetken ihan itseni, ilman mitään lisättyä tai poistettua?

Näppäimistösi on hankala, enkä osaa vastata kysymyksiisikään. Se aito hetki oli pieni ja sen jälkeen on vain tummuus, joka hohkaa iholtasi puhuessasi tarpeestasi. Ymmärrän sinua enemmän kuin osaat odottaa, en vain sano mitään, niinhän olen oppinut tekemään

Varjolapsi

2007-09-28T14:49:00.000+03:00

Viime öinen projekti onnistui keskinkertaisesti. Ei ole aivan niin epätoivoinen olo, joskaan ei myöskään kovin tyytyväinen. Luulempa että on keksittävä jotain sellaista mieltä oikeasti lämmittävää joka vahvistaa tunteen sinne positiiviselle puolelle ja saa sen kantamaan. Olen todennut, etten vieläkään oikein hyväksy sairauttani, tuntuu että sen sijoittaa hieman itsensä ulkopuolelle, yrittää käsitellä sitä sellaisena asiana joka on täysin hallinnassani ja poissa juuri kun haluan. Järkihän tässä vaiheessa jo huutelee että eihän se noin onnistu, se on sisässä, se on sinussa, ja sillä on oma mieli, ja voit vain yrittää suostutella sitä olemaan kanssasi yhteistyössä. Kovin temperamenttinen on kuitenkin tuo sairauden haamu, ja tekee pääasiassa juuri mitä lystää.

Pidän viheltelystä, mutta nyt kämppiksen viheltely on hivenen ärsyttävää. Se kertoo siitä, että tosiaan ei vielä ihan siellä paremmalla puolella olla, kun täysin merkityksettömät asiat saa merkityksiä.

Alkupäivästä sain iloisen yllätyksen. Tilille oli rapsahtanut sen verran rahaa että maksan vuokran pois ja jää vähän käteenkin ja pohjoisen matkaan ja saatan pärjäillä ihan kohtuullisesti siihen asti kunnes Kela vihdoin jaksaa muistaa minua sairaspäivärahalla nyt kun se uusi psykiatri sai aikaiseksi uuden B-lausunnon, joka onkin sitten voimassa vuoden loppuun. Toivoisin pienesti että sairasloma jäisi siihen ja olisin kunnossa tekemään jotain muuta - olen muutaman päivän päästä ollut jo vuoden sairaslomalla ja se tuntuu pitkältä ajalta se.

Kävin kaupungilla, halusin jotain pientä kivaa. Veljen tytölle ostin palapelin, pehmo-ankan ja Alli lähtee etsimään rakkautta-kirjan. Itseäni hemmottelin kahdella kirjalla: P.F.Thomésen Varjolapsi ja Anssi Asunnan Kolmas aikakirja lähti mukaani. Olen aina aika voimaton noiden kirjakauppojen kanssa, ei siellä voi oikein käydä ilman että nivaska kirjoja lähtee mukaan. Sain tällä kertaa hillittyä itseni, joten vain 3 kirjaa. Lupasin itselleni että jos nyt kiltisti luen nuo kirjat enkä jätä niitä hyllyyn odottamaan parempaa päivää niin saan ostaa taas muutaman lisää. Olisi aika hommata tilava kirjahylly, mutta eipä ole paikkaa mihin sijoittaa. Kirjoistani vain pieni murto-osa on täällä kotona, loput ovat äidin ja ystävien (toivottavasti) hellässä huomassa odottamassa sitä että saan tilaa hienoon hyllykköön joka sopiikin johonkin.

Jos nyt kirjojen pariin...

Post scriptum

2007-09-27T23:22:00.000+03:00

Edellinen viesti sai aikaan niin kaiken kattavan tyytymättömyyden tunteen että päätin unohtaa koko asian ensi yön aikana. Aloitan työni nyt, katsotaan miten päätös pitää.

Mun nimeni on Maria Magdalena

2007-09-27T21:31:00.000+03:00

Olempahan ihmetellyt näitä viime aikaisia tapahtumia tässä, ja yrittänyt asettua jonkinlaisen ulkoisen tarkkailijan rooliin joka tietää vähän psykiatriasta, kristillisestä uskosta, ja päihdeongelmaisen elämästä. Aika huonosti siinä onnistuu, kun itse on sen tarkkailun kohteena ja tarkkailija, mutta parempaakaan ei ole tähän hätään tarjolla.

Tuossa ihan kuin hups vaan vierähti 8 päivää päihteiden ihmeellisessä maailmassa. 8 päivää ei ole hirveän pahakaan rasti, jos muistaa nukkua ja syödä, mutta melkoinen otos se on kuukausien selvistelyn jälkeen. Tulipahan taas huomanneeksi, että kerran päihdeongelmainen on aina päihdeongelmainen ja sitä ei muuksi muuta kuivat kaudet. Aina se lähtee lapasesta ihan yhtä helposti. Muutama päivä meni alavireisemmin sen jälkeen, päiväuneksien päihteiden ihmeellisestä maailmasta ja suunnitellen seuraavia seikkailuja kunnes sitten pienen odotuksen jälkeen pahimmat villitykset menivät ohi ja rauhaisa tasapainon ilmapiiri heräsi ainakin jonkinlaiseen eloon.

Ja sitten. Tämä Jumala-"vouhotus". Onhan se hienoa että on löytynyt jonkinlainen suhde siihenkin eläjään, tai siis, Eläjään. Vuosien kompastelun jälkeen tuntuu että jonkinlaista pysyvyyttä, jatkuvuutta, elävyyttä ja turvaa on löytynyt tietä tukemaan, siis juuri tätä uutta elämän alkua ja kevättä. Mutta, voiko sekin mennä överiksi ja muuttua sairauden oireeksi? Jos käy 5 kertaa viikossa kirkossa ja kävisi enemmän jos olisi tarjolla, onko se liikaa? Jos sen lisäksi rukoilee usein päivässä, kuuntelee Radio Deitä, lukee Raamattua ja what not, onko se liikaa? Onko kaikki tämä vain viety liian pitkälle? Pitkästä aikaa olen havahtunut tuntemaan Jumalan itsessäni, konkreettisesti voimana sormissa ja varpaissa, liikuttelemassa harmaata ainetta tuntuvasti aivoissani, liikuttamassa sormiani iholla ja pinnoilla. Siitäpä tietenkin mieleeni tulee - olenko minä taas sairastumassa? En itseasiassa ennen viimeisintä polikäyntiä uskaltanut edes puhua tästä uskon heräämisestä hoitohenkilökunnalle, vaikka kovasti mieli tekikin julistaa. Tuntuu että tämä tukee vain hyvinvointiani pahoinvoinnin sijaan mutta se terveyden ja sairauden raja on minulla niin kovin häilyvä ollut pitkän aikaa ja kaikenlaisista oloista olen kuin huomaamatta lipunut vaara-alueille. Nyt kerroin, kun olin valmistellut pienen kevyen puheen, omahoitajalleni tästä Jumalan läheisyydestä. En uskaltanut valmistautumatta lähteä puhumaan aiheesta, että en kiihkoilisi ja kertoisi sairauden oireita. Kerroin vain pienesti että olen käynyt usein kirkossa Jumalan läheisyydessä ja saanut siitä jotain. Ja siihen sain vastauksen että oikein hienoa. Mietimpä vain että jos olisin puhunut totta niin olisiko silloin yhtä auliisti taputeltu päähän että hyvä tyttö.

Olen tyytyväinen siihen että tunnistan vähän sairauden oireitani ja teoriassa voin toimia aiemmin. Todellisuus vain on toisenlainen, tässä käy helposti niin etten halua hellittää otettani Jumalasta ja joko kaikki menee hyvin tai kaikki menee huonosti. Nytkin vain tuntuu että mikä tässä, tämähän on todellinen Jumala joka minua liikuttaa, järki kuiskailee muuta taustalla. Yritä sitten olla tämän ristiriidan kanssa. Pelottavinta kuitenkin on että olen täysin tyytyväinen tähän.

Kohta sitten kärrätään hoitoon taas. Vaihtoehtona on liittyminen karismaattiseen liikkeeseen ja vetoaminen uskonnonvapauteen.

Vittu, minä en tiedä mistään mitään.

Ensimmäinen lukukappale sunnuntai-iltaan

2007-09-23T22:39:00.000+03:00

Ihminen, naisesta syntynyt,
Elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu,
on kohta poissa, kuin varjo.
Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi,
hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
Voiko saastaisesta tulla puhdas?
Ei koskaan!
Ihmisen elämä on laskettu tarkoin,
lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät.
Sinä olet pannut hänelle rajan,
jota hän ei voi ylittää.
Käännä siis katseesi hänestä pois,
jätä hänet rauhaan,
että hän saisi iloita
kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.

Kunpa kätkisit minut tuonelaan,
piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut,
panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?
Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu,
minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin,
sinä kaipaisit jälleen
sitä, minkä oma kätesi on luonut.

Job 14:1-6, 13-15

All of my insecurities

2007-09-18T03:09:00.000+03:00

Kosketus. Niin iso pieni asia. Koskettaa voi ohimennen, hipaisemalla, koskettamalla, tarttumalla. Minä pelkään kosketusta. Se tuntuu isolta vaateelta. Minun pitäisi olla valmis ottamaan ja antamaan niin rehellisesti ja paljon. Haluaisin koskettaa, mutta minun omalla tavallani. Ehkä vähän ohimennen, vahingossa hipaista, tuntea toisen lämpö hetken aikaa ihollaan. Sitten joskus, yleensä päihteiden vaikutuksen alaisena vapautuu, silloin voi halatakin. Ja sitten on niitä ihmisiä joiden kanssa on tottunut halaamaan aina kun näkee. Mikähän kumma ero siinäkin on? Kosketuksia on niin erilaisia, mutta minä pelkään ja rakastan kaikkia niitä. Taas vaihdetaan klishee vaihteelle, mutta minusta tuntuu etten lapsena saanut tarpeeksi kosketuksia. Ei meillä koskettu, saati sitten niin isoa asiaa kuin halaamista harrastettu. Olen vasta viimeisen vuoden ajan vasta alkanut halaamaan äitini kanssa. Kuten Tommy Hellsten (?) sanoi, ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Minä kerään sitä kokoon nyt.

Olen myös miettinyt tuota kirkossa käymistäni. Joku into siihen on nyt herännyt. Mutta mitä minä sieltä saan? Armoa? Hyväksyntää? Anteeksiantoa? Rakkautta ja lämpöä? Tuntuu että kaikkia noista. Jotain merkittävää minä sieltä haen ja ennen kaikkea mikä tärkeintä, saan. On äärimmäisen rentouttava pyytää aidosti hyväksyntää teoilleen ja tuntea saavansa se hyväksynnän. Ehtoollinen on oikein puhdistava kokemus. Armo valuu kurkustasi alas, ja levittyy jokaiseen jäseneesi. Jeesus on hyvä, tarpeellinen ja koskettava. Olkoon sitten kristitty tai ei.

Tuntuu ettei nukuta ollenkaan ja kello lähenee puolta neljää. No, päihteilläkin on siihen syynsä, mutta myös joku minusta erillinen voima aiheuttaa tätä. Harmittaa jos nyt valvon aamuun asti, voi olla että päivärytmi menee ihan sekaisin. Olen osastoreissun jälkeen saanut pidettyä päivä rytmini sellaisena että menen nukkumaan noin kello 23 ja heräilen 8-9. Rutiinit auttaa tämän rajatilan kurissa pitämisessä, ja unirytmi on erittäin tärkeä minulle tasapainon säilyttämiseksi. Pelkään nyt kovin että taas vajoan jonnekkin synkkiin mietoksiin, unirytmin ja monen muun asian takia mitkä on nyt menneet niin että olisi mahdollisuus vajota takaisin alakuloon ja masennukseen. Yritän pitää mielessäni tämän viikonlopun ja päästä sillä ajatuksella pahimman yli.

Maailman paras viikonloppu

2007-09-17T23:18:00.000+03:00

Viikonloppu on ollut oikein huima. Kämppiksen, eli hyvän ystävän, kanssa ollaan sekoiltu ympäri Helsinkiä. Yksi parhaita hetkiä koko viikonlopussa oli lauantainen messu Tuomiokirkossa. Jotenkin sitä keräsi kaikki hengellisyyden rippeet kokoon ja oikeasti otti vastaan mitä annettiin. Sieltä lähtiessä tosin mokasin pahasti joka vähän masensi. Sekin oli ihan pieni juttu mutta pienet jutut on minulle joskus kovin suuria, voin pilata niistä päiväni tyystin.

Kuitenkin. Sopivia päihteitä, sopivaa seuraa, sopivat tilanteet, sopivat atmosfäärit. Tuntuu, että mikään ei voisi olla paremmin. Tästä vain tulee ponnistaa eteenpäin, toivottavasti luottamus tulevaisuuteen säilyy ja etenen tällä elämäksi kutsutulla.

Ilta messussa

2007-09-13T19:20:00.000+03:00

Tänään kävin Kallion kirkossa hiljaisen rukouslaulun iltamessussa. Oli mukavaa, rauhaisaa. Itseasiassa muutaman kerran meinasi itkukin päästä. Kirkko on sellainen paikka missä tällainen itsensäkieltäjäkin voi vähän itkeä silloin tällöin. Messu oli katolilaisen korkean messun tyyppinen, johtuen juurikin tuosta rukouslaulusta, mutta tässä ei käytetty soittimia, vaan pelkkää kuorolaulua. Ehtoollisellakin kävin, syömässä Kristuksen ruumiin ja juomassa Kristuksen veren. Ehtoollinen tuntuu melkein yhtä puhdistavalta kuin itsensä vahingoittaminen, vaikka joku varmaan paheksuisi näiden asioiden keskenään vertailua. No, empä minä mikään tyypillinen kirkossa kävijä olekaan, missään mielessä. Ulkonäköni taisi hämätä muutamaa lammasta (?), jotka katsoivat hyvin pahansuovasti. No, tiedoksi niille, että vaikka he eivät minua hyväksy, niin heidän Jumalansa sen tekee. Katsokaa peiliin. Pappi kuitenkin katsoi hyvin lämpimästi ja siunasi, tuli hyvä mieli. Kokonaisuudessaan messu oli hyvä ja tuntuu, että tarpeellinenkin, antaa jonkinlaisen lepotauon itsestä. Ehkä tästä voisi tehdä joka viikkoisen tapahtuman. Messun jälkeen menin suoraan kauppaan ja ostin siiderin, hah. Sen ei kuitenkaan ole tarkoitus vähätellä yhtään sitä mitä koin. Ne kun ei sulje toisiaan pois. Ei ainakaan minun maailmassani!

Tänään ei olekaan tapahtunut mitään muuta. Ei myöskään sellaista mitä olisi pitänyt tapahtua, eli en esimerkiksi siivonnut tänään. Jotenkin on hirveän odottava olo, vaikka tietääkseni ei ole mitään mitä hurjasti odottaa. Odotan siis vain uutta päivää, jonka käytän seuraavan odottamiseen. Onnistuisikin sellainen, että huokaisisi ja eläisi tätä hetkeä, mutta tämä hetki on täynnä tyhjyyttä ja tulevaisuudessa on mahdollisesti jotain tapahtumia luvassa. Kai se ainakin parempaa on kuin keskittyä siihen mitä on jo tapahtunut?

Elämän elokuvissa

2007-09-12T20:21:00.000+03:00

Musta jää oli kohtuullisen hyvä. Poikkeuksellinenkin suomalaisia elokuvia ajatellen. Synopsis, elokuvan idea, oli jotain uudempaa. Käsikirjoituksessa oli muutama häiritsevä tekijä, muttei sellaisia asioita jotka olisivat pilanneet kokonaisuuden. Roolisuoritukset isommissa rooleissa olivat hyviä, pienessä sairaanhoitajan sivuroolissa ollut nainen kuitenkin sai vahvan myötähäpeän heräämään. Äänimaailma oli miellyttävä, joskin hyvin Apocalypticamainen, kiitos Eicca Toppisen, mutta en kokenut sitä kovin häiritseväksi. Silmä lepäsi muutamissa teatterimaisesti valaistussa kohtauksessa, niistä pidin kovin, ja uskoisin ettei se johdu pelkästään siitä että itsellä on taustaa teatterivalojen suhteen. Kaiken kaikkiaan elokuva oli kuitenkin katsomisen arvoinen. Hyvää viihdettä.

Tänään voin olla pahoillani ja tyytyväinen siihen että kaapissa ei ole "kaiken varalta" kirurginveitsiä, joihin olen mieltynyt keittiöveisten sijaan. Jos niitä olisi, niin olisi turvallisempi olo. Ehkä myös olisi edes reissu paikkailtavaksi lääkärisedän paheksuvien silmien alle. Miten itsensä vahingoittaminen voikin olla niin rauhoittavaa ja tuudittavaa? Kuin pyyhkisi märällä rätillä pöydän puhtaaksi, jotta voi alkaa asettelemaan siihen uusia asioita. Kaikki kuona on hetkeksi poissa. Miten yhtäkkiä pitäisikin pystyä olemaan ilman sitä kaikkea? Enhän minä osaa muuta!!! Ei minulle ole opetettu tapoja käsitellä asioita. Kun jotain sattuu, kohautan olkiani ja jatkan, vaikka olen tallettanut asian jonnekkin aivojeni syövereihin varastoon, josta ammennan pahan oloni myöhempää käyttöä varten. Varaston tulviessa yli vuodatan pahan veren pois ja alan alusta.

Oloni ei ole ollut kovinkaan vaikea. Suorastaan juhlaa vanhoihin aikoihin verrattuna, mutta silti jokin painaa, ahdistuksen siemen on alkanut itämään, vaikka se on vielä ihan pieni. Nyt olisi paras aika tehdä jotain, ennen kuin tilanne menee taas solmuisaksi, ja päädyn tekemään virheitä virheiden perään. Mutta mitä se jokin olisi? En suutanikaan osaa aukaista. Kirjoittaa vain jotain pientä ylös. Ensi viikolla olisi psykiatrin aika, mutta tiedän sen olevan turhaa. Uusi lääkäri, mitä minä muka osaisin sanoa. Olen myös vierottanut itseni omahoitajasta. Sen tein koska voin liian pahoin, silloin karkaan hoitokontakteista. Juuri siis sillä hetkellä kun eniten niitä tarvitsisin. Toivottavasti tämä solmun alku purkaa itse itsensä kun nukun hyvin ja syön lääkkeeni. Asetan liian paljon toivon varaan, teot ovat olemattomia, en vain osaa. En vain osaa.

Tätä päivää

2007-09-12T13:36:00.000+03:00

Tänä aamuinen herätys ei ollut sieltä miellyttävimmästä päästä. Näin todella ahdistavia painajaisia, joista kertoisin jos ne ei olisi olleet niin sekavia etten pysynyt itsekkään perässä. Eikä ne taitaisi näin näytöllä olla yhtä värikkäitä kuin ne todellisuudessa oli.

Sitten sossuun. Puuh. Kaikki tarvittavat paperit oli hankittuna, tavoitteena oli vain saada sitten paperit perille. Tyhmältä kun tuntuisi lähettää niitä kun ei kai tästä ole kuin kilometri, pari sossuun. Joten ensimmäistä kertaa seikkailemaan Kallion virastotaloon. Sen verran netistä kurkkasin, että toimeentulotuki asiat käsitellään 3. ja 4. kerroksissa. No, otin ratikan Urheilutalolta ja ratikkaan päätyi kummallinen nuorehko mieshenkilö joka päätti sitten tuijottaa naisellista etuvarustustani koko matkan, välillä vilkuillen kasvojani. Oli lievästi sanottuna ahdas olo, teki mieli juosta karkuun. Varsin hävytön setämies oli se. Jäi vielä samalla pysäkillä, joten jättäydyin viimeiseksi ettei tarvitsisi enää olla lähellä sitä kummajaista. Luulisi hävettävän itseään moinen käytös, mutta ei kai sitten.

Tottakai sitten menin 3. kerrokseen ensin, josta vahtimestari kohteliaasti osoitti että 4. kerroksessa hoidetaan minun asiat. Inhottavinta noissa uusissa paikoissa on se, kun mikään ei yleensä ole selvää, päättelemällä ei pitkälle pääse. Sitten nolottaa. Syytä ei kai olisi, mutta minä haluan olla varma, ja siksi uudet paikat inhottaa. Ei tee mieli kysyä apua. Kuitenkin, 4. kerroksessa aikani pörrättyäni löysin postilaatikon johon tiputin hakemuksen. Ei muuta kuin herran haltuun sitten, toivottavasti mahdollisimman pian minut pelastetaan taloudellisesta ahdingosta, Kelalla kun menee tunnetusti helposti kuukausi asioiden käsittelyyn, viimeksi taas toimeentulotukihakemukseni käsiteltiin alle viikossa. Pisteet sossulle. Paitsi että saivat kyllä muutaman miinuspisteenkin, kun toimittivat minulle noin 300 euroa liian vähän rahaa, enkä tilannetta sairaalahoidon takia päässyt edes korjaamaan. Vähän kirveltää nyt pennittömänä.

Tänä iltana kirkon sijasta leffaan. Ensinnäkin, en minä ole mikään kristitty. En ainakaan mitenkään sanan perinteisessä merkityksessä. Minä uskon johonkin suurempaan, hyvää tekevään voimaan, johon kohtaa toisinaan suurissa hetkissä. Kun minä menen kirkkoon niin minä haen rauhaa, ja uskoa, tulevaisuuteen ja itseeni. Uskon siihen, että maailmassa on hyvääkin, ja sen näkee vain hetkittäin todellisena valheen verhon laskettua silmien edestä. Sitä minä menen kirkosta hakemaan.

Kuitenkin, siis leffaan. Kämppis oli ujuttanut meidän Musta jää-elokuvan ennakkonäytökseen. Saas nähdä mitä on luvassa. Ohjaaja on Petri Kotwica, joten elokuva ei kai välttämättä ole ihan surkea, Koti-ikävä kun oli ihan kelpo raina, noin suomalaisella mittapuulla. Joka tapauksessa, oli huono tai ei, niin on mukava pitkästä aikaa käydä leffassa. Viimeksi käytiin kai joskus keväällä, Pan's Labyrinth taisi olla silloin tarkkailun alla, kelpo pätkä sekin. Teatteria minä kuitenkin eniten tässä kaipaan. Suunniteltiin että käydään katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan. Sen jälkeen haluaisin käydä katsomassa marraskuussa ensi-iltaan Kansallisteatterissa tulevan Kristian Smedsin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Muuten tuo tuttu ja turvallinen Tuntematon saattaisi jäädä katsomatta, mutta Smedsin ohjauksessa se voi olla jotain uutta ja ihmeellistä. Smedsin ohjauksista olen aina pitänyt, ja olempa päässyt yhteen yhteiseenkin proggikseen, ja se oli melkoista työntekoa se, täytyy sanoa.

Harhojen renki

2007-09-11T20:19:00.000+03:00

Olen menettänyt enemmän kuin ikinä muut
Sillä ei ole väliä
Koska minulla on enemmän kuin kenelläkään
Seinän takana Sinä

Vanno rakkaani että et muuta haluaisikaan
Kuin likaiset käteni
Eihän minulla ole muuta annettavaa
Tunnet häpeäni

Puu
Kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua kun se on osani

Mun nimeni on Maria Magdalena
Sun jalkojesi juureen langennut

Täällä kukaan ei kosketa
Ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan
Kaunis morsian puettu valkoisiin vaatteisiin
Milloin pääset katsomaan

Puu
Kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua kun se on osani

Mun nimeni on Maria Magdalena
Sun jalkojesi juureen langenneena

Tuntuu hämmentävältä olla kuin normaali. Hymyilen joka päivä, monestikin. Saatan nauraa vähän, laskea leikkiäkin. Koko aikaa ei ahdista. Osaan vain ollakin välillä, mietiskellä. Lukemaankin pystyisin, jos olisi mieluista luettavaa. Mitä tämä tälläinen on? Tyyntä ennen myrskyä?

Kummallista, mutta huomaan vähän kaipaavani entistä oloani. Uskoisin, että se johtuu vain siitä, että se oli niin tuttua ja turvallista. Ainakin osa siitä. Jatkuvaa ahdistusta jota sitten puretaan, joidenkin sanoin, väärin keinoin. Yhtä jatkuvaa aivomyrskyä. Välillä tuntuu että on hirveän hiljaista, kun ei ole ääniä pään sisällä. Kaipaisi edes pientä kuiskailua, jota kuta selvittämään maailman menoa.

Entäs sitten se kun on suorassa yhteydessä Jumalaan ja Jumalan poikaan? Elävää uskoa, jota kokee juuri ja nyt ja tässä ja jota haluaa toteuttaa ja levittää. Väkerrellä käsillään rastoja ystävälle, Jumalan välikappaleena. Antaa syntejä anteeksi. Profetoida. Rakastaa Jeesusta ja Jeesuksen kanssa. Hyviä muistoja ja tuntoja. Huomenna olisinkin mennyt kirkkoon ellei olisi tullut muita menoja. Olisiko siitä jotain vielä tallella? Sitä ajatellessa pieni lämmin kipinä hehkuu sisällä.

Ihmeellistä tämä kaikki, ihmisen mieli. Voin vain jäädä kummastelemaan reaktioitani uuteen.

Ylilyöntejä ja menetyksiä

2007-09-11T18:24:00.000+03:00

Ylireagoin taas. Kävi ilmi, ettei ystäväni ole saanut aikaiseksi vastattua viesteihin, eikä mitään ole kukaan väärinkään tehnyt hänen näkemyksensä mukaan. Höpsöksi haukuttiin. Nolostuttaa. Eikö olisi pitänyt penkoa asiaa vähän enemmän ennen kuin meinasi menettää yöunensa asian takia. Olisi pitänyt. Ja odottaa. Ja tunnostella. Ei missään tapauksessa hätäillä. Pieni puna on poskilla vieläkin, hölmö minä.

(Ja joku pieni ääni sisälläni sanoo, että ehkä oikeasti onkin jotain, en olekaan enää tärkeä, joku vain, jolle ei tarvitse viesteihin vastata ennen kuin se kaivaa hirttoköyttä jostain esiin.)

Päivä muuttui siis synkästä puolipilviseksi. Kuitenkin, sain kuulla että lääkäriltä hamuamani B-lausunto ei ole suinkaan valmis kuten olen kuvitellut, vaan lääkäri joutui yllättäen sairaslomalle ja jätti lausunnon kirjoittamatta. Se tarkoittaa sitä että ensi kuun sairaspäiväraha myöhästyy vääjäämättä ja joudun hädissäni turvautumaan sossuun ensi tilassa. Uusi lääkäri kuulema kirjoittaa minulle sen lausunnon, minua näkemättä. Epäilen mitä Kelassa tykätään moisesta ideasta. Nyt yritän kuitenkin tuudittua siihen ajatukseen, että asiat järjestyy, vaikkakin sekin saattaa osoittautua vielä pahemmaksi virheeksi.

Tajusin, että todellakin tunnen että ihmisen elämälle menettäminen on pahempaa kuin kuolemalle. Jos ihmisen menettää elämälle, olisi poikkeuksetta voinut tehdä jotain paremmin, jotain, että toinen löytäisi kalenteristaan paikan sinullekin, olkoon sitten elämäntilanne mikä vain. Siinä on tehnyt aina jotain väärin. Minä vihaan sitä että erehdyn. Ehkä myös elämänkatsomukseni liittyy asiaan. Jos menettää ihmisen kuolemalle, menettää ihmisen rauhalle. Minulle jää suru, hänelle rauha. Ehkä elämä olisi voinut tarjota vielä jotain, mutta se rauha on siellä odottamassa, että joku tulee ja tekee oman pesänsä sen lämpöön. Kunhan kaikki on vain hyvin.

Tänä iltana taidan sytyttää kynttilän, elämälle ja kuolemalle menetetyille.

Selektiivinen mutismi

2007-09-10T19:17:00.000+03:00

On meinannut kevyesti sanottuna ruveta ketuttamaan. Tuntuu että ystäviä menettää hirveällä tiheydellä, sekä kuolemalle että elämälle. Yksi kerrallaan ne on surtava pois ja ennen kuin edellistäkään on ehtinyt surea loppuun menettää uuden. Ja toisinaan tuntuu, että on helpompi menettää kuolemalle kuin elämälle. Elämälle menettämisessä joutuu katsomaan pitkään ja hartaasti peiliin, saamatta yleensä kertaakaan vastausta siitä tekikö jotain väärin.

Uusinta uutta. Eräs ystäväni on ollut ystäväni vuosikausia ja tärkeä sellainen, vaikkakin kaukana asuu. Nyt sitten yhtäkkiä on tullut yhteydenpito lakko, ja ilman mitään selityksiä. Yhteyttä olen yrittänyt ottaa sillä tavoin että on selvää että kyseessä on aivan tahallinen, selektiivinen mutismi. Harmittaa ja surettaa.

Onko minussa nyt sitten niin helvetisti vikaa? Teenkö aina väärin?

Tekisi mieli mennä sänkyyn ja vetää peitto pään yli ja unohtua sinne ikiajoiksi.

Hyväntuulinen ihminen

2007-09-10T13:47:00.000+03:00

Tänään on hyvä päivä. Vauhtia ei hidasta se, että kävin Kelassa jossa sain kuulla, että uusin B-lausunto ei ole saapunut vieläkään, vaikka se pitäisi olla kirjoitettu kohta jo kuukausi sitten. Psykiatrini tuntien en ihmettelisi ollenkaan vaikka koko lausunto olisi jäänyt kirjoittamatta. Sitten vain soittelemaan polille mikä on tilanne. Jos tuo edellinen psykiatri ei ole koko lausuntoa kirjoittanut niin vastassa on taas liian monta ongelmaa. Uusi lääkäri joutuisi tapaamaan monesti ennen kuin voisi kunnon lausuntoa kirjoittaa, ja se taas viivästyttäisi asioita niin että saisin ihmetellä mistä ihmeestä saan rahani kokoon. Huomenna sossun paperit vetämään, jospa sieltä heltiäisi pahimpaan pulaan, että saan ensi kuun vuokran maksettua ajallaan ja jotain jääkaappiinkin.

Olen mietiskellyt mikä tekee minusta hankalan ihmisen. Niin pitkälle olen päässyt että tunnistan jo olevani hankala ihminen. Sellainen jolla on 980 ongelmaa (Jos ette ole kuulleet Wiidakon saman nimistä biisiä niin suosittelen lämpimästi), ja joku aina käsittelyn alla. Olen lähes kroonisesti pahantuulinen, äyskin ja tiuskin ja ärsyynnyn. Mistä ihmeestä olen oppinut sen? Muistot palaa taas lapsuuteen, tai mitä siitä muistan. Ei meillä tainnut nauru kamalasti raikaa, ainakaan yhdessä ja yhteisille asioille. Kaikilla oli omat elämät erikseen ja saatettiin kohdata päivän aikana portaissa, moikata ja jatkaa matkaa. Hauskaa sai varmaan olla, mutta kun ei ollut. Surullinen taas ei tainnut edes saada kunnolla olla. Vanhempani ovat kyllä aika hyviä sellaisenaan, lapsuuteni aika vaan oli perheelle kriisiaikaa, ennen eroa, ja se kyllä heijastuu minun hyvinvointiini nykyisinkin paljon. En halua edes ajatella miten häiriintynyt olisin jos vanhempani eivät olisikaan eronneet vaan pitäneet sitä perhe-elämäksi kutsuttua pystyssä.

Yritän opetella pysymään hyväntuulisena. Ja kyllä, uskon että siihen voi itsekin vaikuttaa, ainakin vähän. Kun en sitä terapiaa vielä hetkeen saa (huumeseuloja pitäisi ensin antaa säännöllisesti, mutta kun ei ole niin säännöllistä hoitoa niin kohtuullisen vaikeata), niin sama yrittää terapoida itseään näin alkuun. Eipä sillä että uskoisin sen onnistuvan.

Viikonloppuna saatiin pyykinpesukone kotiin vihdoin, nyt mielissäni peseskelen pyykkiä ja viheltelen mennessäin.

Pimeän jano

2007-09-08T21:51:00.000+03:00

Menin alkuillasta päiväunille ja heräsin vasta kolmen tunnin kuluttua. Herättyäni oli yhtäkkiä pimeää ja tajusin miten paljon kaipaankaan pimeää. Miksei voisi olla aina pimeää?

Mikä sitten pimeässä on niin ihmeellistä? Vastaisin, että turvallisuus. On kuin laskeutuisi pimeän syliin tuuditettavaksi. Toisaalta pimeys kirpaisee kovin, kun tajuaa miten paljon kaipaakaan turvallisuutta. Ilmeisesti en ole lapsena saanut kaipaamaani turvallisuutta (Kuulostaa kovin kliseiseltä) ja nyt haen sitä mistä vain. Aineista, terävistä esineistä, pimeästä. Monissa psykiatrien papereissa on mainittu turvattomuus yhdistettynä suisidialttiuteen. Ja sitten ihmetellään miten sairaalahoidossa koostun niin äkkiä, löydän tasapainon. Vaikka niin vihaankin niitä suljettuja seiniä ja ovia, niin en voi kiistää turvallisten seinien voimaa. Ainoa paikka maailmassa jossa en voi tehdä itselleni pahaa, ja jos siinä onnistunkin, on pian joku pitämässä huolta turvallisuudestani. Olisi kai tarkoitettu että ihminen saavuttaa suurimman turvallisuuden itsensä kanssa, minä saavutan suurimman turvattomuuden. Pelkään itseäni.

Jos ei kaikki olisi kuitenkin aika hyvin, niin matkaisin varmaan osastolle nyt. Hakemaan turvaa. Itkemään.

Edit: Lohduttomuus kasvoi liian suureksi ja normaalilääkitykseni lisäksi nappasin 200 mg Seroquelia, päätin ettei tähän auta kuin uni ja unimaailma on muutenkin kovin kutsuva. Miksei voisi käydä teho-osastolla nukkumassa Propofol-sedaatiossa vaikka kuukauden aina kun siltä tuntuu? Aihetta mietintään siinä kohdassa.

Nukkumatille tiedoksi, tänä yönä haluan lentää, nähdä nuolimyrkkysammakoita, agateja ja edesmenneen koirani. Pyydän mitä nöyrimmin toiveeni toteuttamista. Rakkain terveisin, Candy.

Taiteilua

2007-09-07T18:55:00.000+03:00

Brim kertoi blogissaan helmikuussa (Tästäkin voisi päätellä että olen kahlaamassa Brimin blogia läpi ja inspiroidun aina hetkellisesti aiheista, vaikkakaan yleensä en jaksa kirjoittaa omaani - ei tule järkevää tekstiä vaikka anelisi.) lempitaiteilijoistaan. Ajattelin toimia copycattinä ja kertoa omasta lempitaiteilijastani.

Saakohan täällä selkäänsä jos kertoo pitävänsä Teemu Mäen töistä? Kyllä, juuri se kissantappaja-Mäki. Ja mikä parasta, kaikilla pitää olla mielipide siitä oliko kyseessä brutaali murha josta taiteilija sai sairaalle mielellensä valtavaa tyydytystä vai oliko kyseessä kuitenkin taiteentekeminen jonka vuoksi oli uhrattava pienen kissan sielu ja josta taiteilija ei nauttinut, vaan oli pohtinut tekoaan pitkään ja vaakakuppi sattui nyt kääntymään näin. Ensimmäinen vaihtoehto tuntuu olevan vallallaan hyvin vahvasti. Minäpä nyt kuitenkin vetäydyn tästä kiistasta, minulla ei ole asiaan sanottavaa. Mielipiteeni on ehkä noiden kahden välissä, mutta koska en ole Teemu Mäki, en tiedä. Mielestäni kuitenkin olisi suositeltavaa kuunnella myös taiteilija Mäkeä tässä asiassa, ja tietenkin nähdä myös KOKONAINEN My way, A work in progress-teos ennen kuin vetää mitään johtopäätöksiä mistään. Sen jälkeen voi olla sitten mitä mieltä vaan.

Tässä muutama minun silmääni hivelevä teos. Lisää taiteilijoita toisella kerralla.

2007-09-06T14:34:00.000+03:00

Aamulla oli herätys 10:00, mutta jo 06:00 tomumajani oli sitä mieltä että on saanut kyllikseen lepoa. Pääni ei tähän kuitenkaan suostunut, mitä helvettiä sitä muka kuuden aikaan aamulla tekisi? Joten pää tyynyyn ja unta tavoittelemaan. Sain pidettyä itseni sängyssä yhdeksään asti. Aamupäivä meni haahuillessa, lueskelin blogeja, sotkin naamaani, katselin ikkunasta. Aamu ei tuntunut ainakaan erityisen pahalta, pieni toivekkuus hyvästä päivästä jäi elämään.

Sitten 12:30 olikin lävistysaika. Hurrrrrjaa. Olen jotain 3 vuotta suunnitellut tuota lävistystä, ja nyt sain aikaiseksi sen verran että otin sen. Kuten oli etukäteen peloteltu, tuo sattui vähän enemmän kuin olen tottunut lävistysten sattumaan, mutta sehän ei menoa haittaa. Menoa haittasi taas vähän järjettömän runsas veren tulo. En ymmärrä, ihan kuin olisi laskimo poksautettu puhki vaikka järki sanoo että tuolla alueella on vain runsaammin pieniä verisuonia. Lävistys on sen näköinen kuin ajattelinkin sen tässä naamassa olevan. Tyytyväinen olen siihen. Näköjään syöminen ja juominen ei ole sen vaikeampaa kuin ennenkään ja turvotus ei niin kova kuin mihin olin varautunut. Hyviä juttuja nämä, hyviä juttuja.

Perinteisen alavireen sijasta on ylävire käsillä. Olen taas, TAAS, hyväntuulinen. Mitäköhän ihmettä minun päälleni on tapahtunut. Huomasin jopa sellaisen kummallisen asian että vaikka minulla on aika rutkasti päihdetaustaa ja se ei todellakaan rajoitu alkoholiin, en ole ajatellut aineita kaiholla vähään aikaan. Ihan kuin siitäkin olisi päästämässä irti. Ei ole niin paha olla että haaveilisi vain aineista ja tappelisi itsensä kanssa että vetääkö vai ei vedä. Ei ole tarvetta. Sehän ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että addikti olen ja tulen olemaan, ja voin helposti langeta hetken mielijohteestakin ja toisinaan suunnitellustikin, mutta jokin on muuttunut, perinpohjin ja toivottavasti lopullisesti.

Avohoitopaikasta ei ole kuulunut, vaikka käsittääkseni alkuviikosta olisi pitänyt kuulua. Onneksi elämä ei ihan riipu siitä hoidosta nyt. Mutta se on mukavaa, että pääsen esittäytymään uutena ihmisenä hoitotiimille, katsokaa, minulla on välillä hyvä olla!

Kerrostaloelämää

2007-09-05T21:33:00.001+03:00

Parvekkeella notkuessani katselin ympärilleni. Jaamme sisäpihamme (aidoilla erotettuna tosin) noin viiden kerrostalon kanssa. Siihen sopii monta ikkunaa. Tuolla joku tiskaa, tuolla katsellaan televisiota, tuolla syödään, tuolla ollaan tupakalla. Monta monta ikkunaa, toisissa valot, toisissa ei. Ihmiskohtaloita erotettuna ohuilla seinillä. Jokainen ylhäisessä yksinäisyydessään. Jokaisen laatikon sisällä asuu ihminen, jolla on menneisyys ja toivottavasti myös tulevaisuus. Lyön vaikka pääni vetoa, että jonkin ikkunan takana asuu ihminen jonka on paha olla, joka haluaa pois, joka tuntee itsensä yksinäiseksi, joka ei näe juuri mitään silmien eteen vedetyn verhon takaa.

Se en ole minä.

Olo on rauhaisa, levollinen suorastaan. Parhaiten sitä kuvaisi sana syksyolo. Syksy on täällä, ja se pitää minusta. Hymyilen vähän ja jään leijumaan 20 senttiä sänkyni yläpuolelle.

Levy/kappalemeemittelyä

2007-09-05T14:40:00.000+03:00

Tartuin Brimin heittämään avoimeen haasteeseen (Jonka hän heitti jo viime vuoden elokuussa..) osallistua levymeemiin joka on kehitelty kirjameemin pohjalta. Otin myös oikeudekseni tehdä kuten Brim ja välillä antaa vastaukseksi kappaleen levyn sijaan.

1. Levy, joka muutti elämäsi?
- Panteran Cowboys from Hell. Olin kymmenvuotias nassikka kun veljen kaveri suositteli tätä minulle. Näin pitkälti jälkeenpäin ajateltua en oikein osaa sanoa miksi 16-vuotias nuori mies suosittelisi kyseistä levyä 10-vuotiaalle pikkutytölle, mutta kai olin jo jotenkin...erilainen? Muuta selitystä on hankala keksiä tietäen levyn sisällön. No, tokihan tarjoukset otetaan vastaan, ja otinkin levyn lainaan. Ensimmäisenä kolahti tietenkin metallinyyhky Cemetary Gates, ja sitä kautta koko levy alkoi aukeamaan. Edelleen yksi lempilevyistä. Ensimmäinen metallibändi johon tutustuin ja hyvin pitkälti samalla tiellä ollaan edelleen.

2. Levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran?
- Yritän kovasti miettiä olisiko jotain levyä jota olisin kuunnellut vain kerran. Luulisin että sellainen kuitenkin löytyy levyvalikoimista. Suurinta osaa levyistä olen kuunnellut usein, kausittain kaivaa aina tietyn tyyppiset levyt hollille ja kuuntelee niin pitkään että tulee uusi impulssi kuunnella jotain toisentyyppistä ja levykasa lähettyvillä vaihtuu. Viime aikoina Ajattaran Kuolema ja Stam1nan Uudet kymmenen käskyä on soinut usein, ihan koneelta ja MP3-soittimesta.

3. Levy, jonka tahtoisit mukaan autiolle saarelle?
- Paljon riittäisi hyvää kuultavaa, mutta yrittäisin ehkä keksiä jotain joka olisi tarpeeksi monipuolista täyttääkseen aution saaren tarpeet. Sitä se nyt ei kuitenkaan kai ole, mutta jostain syystä mieleeni juolahti Hannibalin & Sopan Pahat Viinit-albumi. Ehkä sillä pärjäisi hetken aikaa, kunnes joku hakisi pois tai kuolo koittaisi. Viimeinen kuulemani kappale tässä elämässä voisi sitten olla Liskojen yö: "Jeesus, oi Jeesus, älä anna minun kuolla yksin".

4. Levy/kappale, joka teki sinusta hupakon?
- Ehkä Milla Lehdon My Intoxicant saa aina jossain määrin pois tolaltaan. Tulee eläväinen, sykkivä olo, ja jos joku ehdottaisi jotain villiä mitä en normaalisti tekisi My Intoxicantin soidessa voisin suostuakin.

5. Levy/kappale, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin?
- Kimmo Pohjosen Ehtola ja Saatto ovat takuuvarmoja itketyskappaleita. Olen tosin onnistunut olemaan myös itkemättä niiden soidessa, mutta jos joskus tulee olo että pitäisi avata hanat hetkeksi purkaakseen asioita, voi laittaa jomman kumman soimaan ja itku tulee kuin napista painamalla.

6. Levy, jonka toivoisit tulleen äänitetyksi?
- Yhden levyn olisin suonut vielä Panteralta tulevaksi, kuitenkin siihen vanhaan malliin eikä uusimpien levyjen linjoilla. Sama voimakkuus, uho ja tapporiffit kuin Vulgar Display of Powerilla ja olisin saattanut myydä mummonikin. Downin III kävisi myös, mutta se tulee kuin tuleekin ihan oikeasti eikä jää pelkäksi toiveeksi!

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty?
- Metallican St. Anger nyt pikaisella mietinnällä tulee päähän. Siinä levyssä on vain lähes kaikki ihan väärin, vaadimme lisää Master of Puppetsia!!!

8. Levy/kappale, jota kuuntelet paraikaa?
- Paula Vesalan ja Mira Luodin tulkitsema Maria Magdalena, Manamana-cover, Synkkien laulujen maa-levyltä.

9. Levy, jonka olet aikonut kuunnella?
- Jokaikisen klassikkolevyksi kutsutun joka on jäänyt kuulematta. Loputon suo siis tarvottavana.

10. Haasta viisi bloggaajaa.
- Haastan ne ihmiset joilla on jotain sanottavaa aiheeseen, you know who you are.

Siivous-keskiviikko

2007-09-05T14:15:00.000+03:00

Vihdoin siivous on päätöksessään. No, kyllä täältä vielä siivottavaa löytyisi jos uskaltaisi avata kaappien ovia, mutta päätin, että se ei kuulu tämän päivän ohjelmaan. 3 tuntia olen tässä siivonnut ja nyt tuoksuu kutakuinkin raikkaalta ja puhtoiselta ja voi kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla istahtaa koneen ääreen, tekemään ei mitään ja lukemaan vähän blogeja.

En ole osannut päättää onko tänään hyvä päivä vai ei. On sellainen erittäin epämääräinen välitila, eikä tiedä että pitäisikö vähän hymyillä vai mököttää. Tyydyn siis taas olemaan hiljaa itsekseni, ja siihen jos johonkin olen kyllästynyt. Sosiaalisuuspuuskaa odotellessa.

Eikä ole edes mitään sanottavaa.

(Mietin aamulla herättyäni turtaan oloon, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä vielä viikoksi sairaalaan. Olen kova hätäilemään. Toivottavasti tulen toteamaan ettei lähteminen ollut kovin huono idea.)

Tyhjiötilasta

2007-09-04T13:51:00.000+03:00

Täytyy sanoa, että nopeasti se sairaalassa oleminen sekoittaa normaalielämän. Alle kaksi viikkoa ja ulos päästyäni en osaa tehdä oikein mitään. Jäljellä on vain ihmetys, että millä sitä muka aiemmin on päivänsä täyttänyt, nyt kun tuntuu ettei mitään tekemistä ole. Paitsi siivous, jonka aion sijoittaa huomiselle. Ajattelin siivota oikein kunnolla, vähän tarkemmin kuin yleensä ja kyllä tässä, kun ympärille katsoo, siivoamista riittääkin. Ollaan vähän laiminlyöty tätä siisteyttä viime aikoina. Jospa siihen saisi sitten kuitenkin purettua virtaansa, jota tuntuu löytyvän vähän poikkeuksellisen paljon. En tiedä onko mielialan ja vireystason nousu normaalilla tolalla tällä kertaa, vai mennäänkö kohti todellista ylivireyttä. Toivon parasta, pelkään pahinta.

Ajattelin yöllä nukkumaan käydessäni että annan itselleni luvan nukkua kunnolla ja pitkään, juuri niin pitkään kuin unta riittää. Eipä naurattanut sitten paljoa kuudelta aamulla kun rupesi heräilemään. Näin käsittämättömiä unia raskaana olosta ja lapsen saamisesta (En ole tainnut kertoa että viime aikoina olen mennyt 5 kertaa unissani naimisiin, vanhojen sulhojen kanssa. Kertooko tämä jostain, sitä en tiedä, mutta ompa ollut kovin hämmentynyt olo herätessä ja muutama tunti siitä eteenpäin!), eikä ollut mikään paha uni se. Oisko sitä tullut niin vanhaksi että biologinen kello alkaisi tikittämään? Pelottavaa. Sain kuitenkin pätkittäin nukuttua 8 asti ja makoilin vielä 9 asti kunnes en jaksanut ja luovutin. Mitäpä sitä unta houkuttelemaan jos se on päättänyt pysyä poissa.

Sen verran sain aikaiseksi, että kävin Bound Tattoossa varaamassa ajan lävistykselle. Torstaina saan rumaa naamaani koristamaan Medusan. Ei malttaisi odottaa! Uudet tatuoinnitkin ovat alkaneet taas kaihertaa mieltä... Millähän sitä rahoittaisi kaikki pakkomielteensä? Toimeentulotuella?

(Onko paranemassa jos voi sujuvasti jutella diipadaapaa eikä tarvitse kertoa vain että kun ahdistaa ja kaikki menee päin helvettiä ja tuohon ja tuohon sattuu ja haluaa hypätä katolta?)

Tahdon vastainen ja siitä riippumaton

2007-09-03T12:01:00.000+03:00

Onko yllättävää, että pahat ihmiset tekevät pahoja tekoja tai ennenkuulumatonta että vihollisemme vahingoittaa meitä tai ystävämme ärsyttää, että oma poika erehtyy tai palvelija käyttäytyy huonosti?

Näin sanoi Seneca puhuessaan turhautumisesta ja suuttumuksesta. Vaikuttaa kovin itsestäänselvältä. Silti ihmiset turvautuvat nk. vaaralliseen optimismiin, joka johtaa suuttumiseen koska todellisuus ei vastaa toivetta.

Useimmiten en kuvailisi itseäni optimistiksi, enkä niinkään pessimistiksi vaan ainakin tavoittelen realismia. Silti yksi tilanne yllättää joka kerta: Tahdosta riippumattomaan hoitoon, tutummin siis pakkohoitoon, määrääminen. Tätä edeltävä tarkkailu ei yleensä yllätä eikä nostata valtavan isoja tunteita pintaan, mutta varsinainen Tahdosta riippumaton hoito tulee aina muka yllätyksenä vaikka olisin koko tarkkailuajan tarkoituksellisesti pitänyt pakkohoidon mahdollisuuden mielessäni. Kylläpä taas ovet paukkuivat kun lääkäri ilmoitti että itsensä vahingoittamisen kierre pitää nyt katkaista eikä hän ota sitä riskiä että käyttäytymis- (eli hengissä pysymis-) mallini pysyvät ennallaan ja vahingoitan itseäni lisää, mahdollisesti hengenvaarallisesti. 81 tikkiä pahaa oloa on 81 tikkiä liikaa. Räjähdin. Minulta siis riistettiin luonnollisen tarpeeni, vapauden, tyydyttäminen. Koin sen TAAS niin vääräksi kuin mahdollista. Suutuin siis todellisuudelle. Mielessä pyörii aina samat lauseet: "Helppohan sinun on laittaa minut lukittujen ovien taakse kun itse pääset joka päivä kotiin" ja "Teet väärän päätöksesi aivan liian heppoisin perustein". Mikähän siinä sitten on, että aina sinä päivänä kun vapaus koittaa mielessäni läikähtää ajatus: " Ehkä oli ihan hyvä olla hoidossa"? Pitäisikö oppia ymmärtämään ja ennen kaikkia sisäistämään, että joskus ei vain ymmärrä omaa parastaan?

Tänään pääsin pois. Lähtiessäni lausuin psykiatrille hiljaisen kiitoksen.

Lääkäreiden sutkautuksia II

2007-08-22T18:57:00.000+03:00

(Itseään tahallaan vahingoittaneelle potilaalle)
"Ampua joutais tuollaiset." - Lääkäri Jorvin sairaalan päivystyspoliklinikalla

Siivouspäivä

2007-08-22T14:09:00.000+03:00

Tänään pääsin sairaalasta, kolminkertainen eläköön huuto sille. Tämän kertainen lataamoreissu kesti 3 päivää, eli pääsin päivän aiemmin mitä yleensä tarkkailussa ollessa. Psykiatri kerkesi tuonkin aikana jo kolme kertaa luvata päästää pois, mutta pyörsi aina puheensa, viimeisin pyörtäminen oli edellisessä postauksessa mainitunlainen. Aika epeleitä, psykiatrit siis.

Olo on jokseenkin poikkeuksellisen jaksavainen. En kyllä usko että se mitenkään johtuisi siitä että kävin sairaalassa, vaikkakin saahan siellä nukkua paljon ja syödä rauhottavia - Ilman Temestaa ja Truxalia saattaisin kilahdella sairaalassa siihen malliin että ulospääsy siirtyisi hamaan tulevaisuuteen. On vain jotenkin rauhaisampi olo kuin aikoihin. Kai tuo pitkään jatkunut tauoton voimakas ahdistus saavutti kliimaksinsa viimeisen parin viikon aikana ja jotain laukesi, jokin vapautus tuli tilalle. Edelleen hetkittäin ahdistus vaivaa mutta kaiken koetun jälkeen se tuntuu kyllä ihan lasten ahdistukselle mittapuultaan.

Nyt sitten totesin että haluan siivota. Onkin päässyt kämppä aikamoiseen kuntoon kun ei ole oikein pystynyt tekemään mitään. Jos vaikka saisi ympäristönsä miellyttäväksi, niin hyvät tunteet vahvistuisivat tai luoja, edes pysyisivät sellaisena kuin ovat. Tuntuu melkein että pitäisi hyperventiloida nyt kun pystyy hengittämään!

Eilen näin oman polinikin psykiatria. Turha reissu, täytyy sanoa. B-lausuntoa varten siellä oikeastaan vain kävinkin. Se psykiatri ei vain ymmärrä minua enkä minä sitä, yhteistä säveltä ei ole löydetty koko aikana. Aiemmin se olojen hiemankaan pahentuessa kirjoitti ensimmäisenä M1-lähetteen - sillehän siis uskaltaa paljonkin puhua... not. Tälläkin kertaa se kyseli hyvin oleellisia asioita, kuten ovatko äitini ja isäni edelleen samoissa töissä ja millaiset ilmat pohjoisessa on. Meinasikohan laittaa em. asiat B-lausuntoon selittämään tilannettani? Jos totta puhutaan, en ihmettelisi yhtään. Hauskaa oli myös se että pari kertaa mainitsin olevani parhaillaan sairaalahoidossa, ensimmäisellä kerralla kun ei reagoinut mitenkään. Kuvittelin kuitenkin asian tulleen selväksi kuin hoki vain tuttua mantraansa: Joo, kyllä, niin, mm. Joo, kyllä, niin, mmm. No sitten osaston psykiatri oli soittanut hänelle pohtiakseen hänen kanssaan hoitoni jatkoa ja kappas, psykiatrini väitti ettei hänelle oltu kerrottu lainkaan että olen tarkkailussa. Candylle tuli kuulema pitkä miinus siitä. Jes.

Päiväsairaalaa ollaan suunniteltu, katsotaan miten sen kanssa käy...

Lääkäreiden sutkautuksia I

2007-08-22T12:13:00.000+03:00

(Potilaan tiedustellessa mahdollista sairaalasta poispääsyä):
"Minä pidän täällä sinua niin kauan kuin mahdollista ja odotan että teet yhdenkin ainoan virheen ja saan sinut pakkohoitoon". - Psykiatri Auroran suljetulla osastolla

Muuttuvaksi syntynyt

2007-05-28T01:48:00.000+03:00

Ilma tuoksuu raikkaalta sateen jälkeen. Päivien hiostavuus on poissa, ja olen uusi minä. Huomenna olen varmasti se vanha minä, kuori täynnä saastaa ja solmuja, mihin minä siitä muuttuisin. Käännyn ja katselen taakse - en ole ollut se joka olisin halunnut olla. En ole tehnyt kuten olisin halunnut tehdä, nähnyt mitä olisin halunnut nähdä. Kuitenkaan en ole pettynyt. Miksi, kysyn. Miksi en olisi pettynyt, onhan minulla joka ikinen syy olla pettynyt, ainakin itseeni. Olen kuitenkin tullut kauas, kauas kaikesta mitä olen ollut, missä olen ollut. Tyyneydellä hyväksyn tämän kaiken, vaikka tulisi kai taistella vastaan.

En minä ole taistelija.

Minä vellon, liikun laineilla, suodatan itseäni maailmani siivilän kautta. Sormenjälkeni ovat alati muuttuvia, dyynejä aavikolla, enkä tunnista itseäni mistään tekemästäni vaikka peili kertoo että kasvoni omat samat, vain uurteet syvenevät. Samalla vauhdilla tuhoan itseni, pala palalta, leikkaan vihani itsestäni ulos ja jätän jäljelle vanhentuneet otteet jotka ohjaavat tieni kohti suurinta solmukohtaa, itseni ja maailmani kohtaamista.

Jäsentelemättömiä sanoja viileästä yöstä

2006-09-29T02:25:00.000+03:00

Olen kovin väsynyt. Liikaa kaikkea - ikäviä tapahtumia. päihteitä, välinpitämättömyyttä. Tekisi mieli nukahtaa. Nukahtaa joko niin, että heräisi ikuisesti onnellisena, tai niin, ettei enää heräisi. En tiedä kumpi olisi parempi vaihtoehto.

Sen ratkaisun kuitenkin tein, että lähdin turvaan. Pois kaupunkien melusta ja addiktioistani. Pienellä toimenpiteellä löysin itseni muualta, satojen kilometrien päästä. Täällä tuoksuu kotoisalle, tunnen itseni tervetulleeksi. Mutta silti itken. Näitä haavoja en osaa sitoa, ainakaan vielä. Kyllä ne arpeutuu itsestäänkin, mutta bakteerit jäävät haavan sisälle, ja yllättävät minut myöhemmin. Se on se paljon puhuttu kokemuksen syvä rintaääni.

Ennen oli ystävä jonka turkkia vasten itkeä. Nyt minulla on vain tyyny, eikä se välitä.

Lapsuuden muistot kylmenneessä talossa.

2006-09-26T03:20:00.000+03:00

Yksi ainoa paikka maailmassa voi kantaa niin paljon muistoja. Ennen niin lämmin ja kodikas on nyt kylmä ja elämätön. Joskus tekisi mieli mennä sinne, etsiä peitto ja täristä kylmästä koko yö, vaikenevat seinät ympärillä.

Niiden seinien sisällä on ollut paljon puhumatonta vihaa ja surua, vaikkakin hivenen lämpöäkin. Pakkasen narisuttaessa nurkkia oli ihanaa käpertyä peiton alle sohvalle, kynttilöiden lämpimään loistoon. Samassa talossa ovat kaikuneet lyönnit ja huudot ja pelon hiljainen humina, joka raastaa korviasi kun odotat seuraavaa sairauden ääntä.

En minä saanut kaikkea minkä tarvitsin. Mutta muistan kauniit joulut. Silloin kun ne onnistuivat, eikä kukaan murtunut kyyneliin. Voisin väittää olevani onnellisesta kodista, musertava toivottomuus on vellonut kuitenkin ympärilläni. Miten aika osaisikaan kullata tämän muiston? En ole turvassa missään.

Hämäriä asemia.

2006-09-25T23:20:00.000+03:00

Hiljaiset, hämärät juna-asemat ovat kummallisia. Aina ne herättävät jonkinlaisia tunteita. Toissa päivänä pelotti. Odotin lähijunaa, sekavana, väsyneenä, psyykkisesti huonovointisena. Istuin penkillä ja koko asema oli hiljainen ja autio. Selkäni takaa, pensaasta, kuului rapinaa. Välittömästi jäykistyin ja mieleni valtasi kaikki mahdollisuudet äänen aiheuttajasta. Äänet voimistuivat voimistumistaan kunnes olin varma, että pimeydestä syöksyy jokin paha ja lopettaa maallisen vaellukseni nopealla käden liikkeellä. Liikahdin hieman ja ääni katosi vain alkaaksen hetken kuluttua uudestaan. Syöksähdin penkiltä pois ja yritin kankeana sumuisin silmin nähdä kuka minua vaanii. Äänet lähenevät ja voin hädin tuskin liikkua. Lopulta pensaasta tepastelee siili. Pelkoni ei kuitenkaan kaikonnut.

Eilen, taas odottaessani lähijunaa. Tuuli kuljettaa keltaisia lehtiä asemapihalla, kauempaa kuuluu elämisen ääniä. Ylläni kajastava valo on sininen, luoden voimakkaan tunnelman. Ohikulkeva juna vilahtaa silmieni edessä kiidettäen kiireisiä ihmisiä perille määränpäähänsä. Kohta tulee tyttö, nauraa puhelimeensa ja illuusio omasta reviiristä hajoaa. Olenkin vain tässä nimenomaisessa maailmassa, eikä luonto esitä elokuvaansa minua varten.

Surullisia ihmisiä, osa I

2006-09-24T19:41:00.000+03:00

Näin tänään taas sen intialaisen miehen. Tai enhän tiedä onko hän intialainen, mutta intialaispiirteinen ainakin. Näen hänet monesti viikossa, samassa puuhassa, samassa paikassa. Hän on siivoaja. En muista mikä se uudempi, hienovaraisempi termi on, mutta minulle hän on siivoaja. Jotkut ihmiset ovat onnellisia siivoajina, hyvä niin. Hän on aina niin kovin ilmeetön, en ole kiinnittänyt huomiota häneen pikaisen psykologisen arvion merkeissä. Hän vain siivoaa ihmispaljouden keskellä. Tänään hänen silmänsä eivät olleet ilmeettömät, enkä voinut olla tarkkailematta häntä hetken ja olla tekemättä tilannearviota. Ihmiset joutuivat väistelemään häntä, osa selvästikin suivaantui siihen, että hän oli juuri siinä kulkureitillä. Silloin hän ei ollut ilmeetön. Ehkä vika on minun katsantotavassani, mutta päättelin hänen alistuvaisuudestaan, että hän ei taida olla tyytyväinen elämäänsä siivoajana, eikä ehkä ylipäätään oloonsa Suomessa.

Tosiasiassa, mistä minä sen tietäisin. Voi olla, että hänellä oli huono päivä, tai että hän on alistunut mielensä musertaville voimille, joilla ei ole mitään tekemistä siivoamisen tai Suomen kanssa. Ehkä hänen läheisensä on kuollut, ja hän kulkee surun tietä. Ehkä ja ehkä. Mutta sen tiedän, että hän ei ollut tyytyväinen. Ehkä surullinen, jopa vähän masentunut. En minä ole ainoa, joka elää enimmäkseen omassa maailmassaan. Meitähän on monta, me kuljemme vain sokeina toistemme ohi, koskaan pysähtymättä miettimään, huomioimaan. Sitten meistä tulee yhä yksinäisempiä.

Terveisiä Karkkilandiasta!

2006-09-18T20:25:00.000+03:00

Karkkilandiassa kaikki on niin kovin auvoista ja vaaleanpunaista. Pumpulia suorastaan, jos totta puhutaan, oikeastaan hattaraa, niin kovin makeaakin, äkkimakeaa jopa.

Tosi asiassa elän medikalisoituneen maailman hattaramössössä, jossa kaikki pitäisi olla niin kovin kivaa. Yritänhän minä että olisi kivaa, kovastikin, mutta se ei ole niin helppoa. Selkääntaputtelijoita riittää. Kysyvät että miten menee. Mitä siihen vastaat, ihan kivasti joo, samalla kun lunastat itsellesi matkalipun turvalliseen ja kivaan maailmaan. Matkalippu on reseptimuotoinen, se kertoo karua kieltään sinun sopeutumattomuudesta. Lentoemännät ovat säälivän oloisia ojentaessasi heille kortin, jossa lukee pienellä mutta luvattoman suurella: HULLU. Onneksi kuitenkin karkit auttaa. Ainakin niiden luvataan auttavan, muuttavan painajaisen unelmaksi tuosta vain, sen kummempia pyristelemättä. Ja minä uskoin, uskoin niin kovasti.

Mutta hullu on hullu iänkaikkisesti, aamen.

Uusi alku

2006-09-18T20:08:00.000+03:00

Ensimmäisen epäonnisen yrityksen jälkeen jouduin vaihtamaan blogiani uuteen, lähes täysin vastaavaan. Kävi tietenkin niin, että unohdin joko salasanani tai käyttäjätunnukseni ja en saanut näitä edes palautettua sähköpostiini - olisinko kirjoittanut sähköpostiosoitteeni väärin? Joka tapauksessa, aloitamme uudestaan ja toivottavasti paremmalla onnella. Laitan tähän heti ensimmäisen postini, jonka kirjoitin 13.9.2006 ja jatkan siitä sitten.